Koiratonta elämää

Lysti tuli heinäkuussa 2008. Sen jälkeen olen ollut ilman koiria vain lomamatkoilla. Kotona ollessani koirat ovat olleet kotona aina. 

Gibli lähti hoitoon viime viikon torstaina. Keskiviikkona, torstaina ja perjantaina tein lyhyet työpäivät. Keskiviikkona kävin ulkona kävelemässä 5-10 minuuttia, yskitti. Torstaina kävelin vain autolle ja takaisin kotiin, hain ruuat valmiiksi pakattuina. Eilen kävelin noin 25 minuuttia. Reidet ja pohkeet tuntuivat jo kävellessä ponnettomilta. Portaita noustessa niissä ei ollut voimaa senkään vertaan, mutta enää ei niin paljon hengästyttänyt. Keuhkot sentään voivat paremmin. 

Mutta sitten tämä liikkuminen ja koirien kansanterveydellinen merkitys. Ennen Lystiä olin liikunnallinen ihminen, harrastin kaikenlaista liikuntaa. Koirien myötä arkiliikunnan määrä on lisääntynyt. Mutta niin vaan laiskuus iskee. Nyt kun ei ole ollut pakko käydä ulkona, en käy tai en kävisi. Voin herätä myöhemmin, kun ei ole pakko käydä ulkona ennen työpäivää. Työpäivää voin venyttää, koska ei ole pakko käydä ulkona töiden jälkeen. Jos sataa, voin maata illan sohvalla ja plarata kännykkää tai tv-kanavia. Tuntuu typerältä ja tyhjältä kävellä ilman koiraa. Miten koiran korvaisi jotkin kävelysauvat? En usko, että enää mikään kuntosalikaan nappaisi. Enhän pysty nostamaan mitään painavampaa, kun heti nirskahtaa selkä tai niska ja sitten ollaan hermosäryissä ja leikkausuhan alla viikkotolkulla. Että kyllä sitä vaan koira on oltava, jos meinaa kunnossa pysyä. Jos Gibli kestäisi punkkilitkuja, tehtäisiin talvisin etätöitä Espanjasta käsin. Kävisimme yhdessä lenkeillä rantateillä. Gibli saisi juoksennella hiekkarannalla ja uiskennella meressä. Katsoisin meren ylle, että tulee taas aurinkoinen päivä.