Lystin kuolemasta tulee tänään vuosi

Tulee jälleen mieleeni, kuinka kamalan tyhjä koti oli Lystin lähdön jälkeen. Olin etukäteen joskus miettinyt, millaista on tulla joskus eläinlääkäristä takaisin ilman Lystiä. Ei sitä tyhjyyttä voinut silti aavistaa. Epäuskoa. Ikävää. Tyhjyyttä. Ahdistusta. Olen miettinyt usein, olisiko Lystille löytynyt vielä jotakin parantavaa hoitoa. 

Olin aiemmin tullut tuskaiseksi ajatellessani, kuinka kauheaa on sitten joskus sanoa ne sanat, joita on joskus mielessään miettinyt, mutta on vielä aiemmin saanut olla vaiti. Ja sitten, ikään kuin kamalassa kesäteatterissa kuulee itsensä sanovan ääneen, että kohta Lysti sinuun ei enää satu. Ehkä pahinta on vielä se, että pettää lopulta oman koiran luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla - eutanasialla. Ja sitten seuraavat viikot ja kuukaudet pohtii, että olisiko sittenkin vielä saanut jostakin jonkin oljenkorren vetäistyä. Ja muistuttaa itselleen, miten kipeä ja laiha paras ystävä oli ja miten kipeä haimatulehdus onkaan. Mutta silti miettii, että ei se mikään palvelus ole parhaalle ystävälle. Ja että jos vielä saisikin Lystikin takaisin.

Viime vuonna tuli usein radiosta Queenin Who wants to live forever, jota kuuntelin herkistellen, vielä silloin, kun Lysti vielä eli. En niinkään ajatellut sen sanojen olevan juuri sopivia, vaan sen tunnelman ikävästä. Sitä ei ole tullut radiosta aikoihin. Tänään tuli. Ymmärrän niitä vanhoja miehiä, jotka eivät ota enää koiraa, koska eivät kestä luopumista.

Tässä kuvassa Lysti nautiskelee, kun kampaan pään takaa. Tätä kuvaa katsoessani voin muistaa, miltä turkki tuntui.

Rakas Lysti. Me nähdään vielä.