Suihkutan Giblin tassun kerran päivässä, kuivaan huolellisesti kertakäyttöliinalla, viimeistelen loput hiustenkuivaimella. Sivelen desinfioivaa geeliä. Koukistan ja ojennan koko raajaa, pyörittelen ja liikuttelen varpaita. Haavataitos, kipsinalusvanua, itseensä tarttuvaa sidettä, ulos suojaksi paksumuovinen tippapussi. Gibli kävelee hissille, hissin jälkeen hyppää syliini. Kannan soran yli metsän laitaan. Kun hommat on hoidettu, Gibli hyppää syliini, kannan takaisin hissille, sisälle, tippapussi pois.
 |
| Tippapussista taiteiltu suoja näyttää minusta nerokkaalta. |
Alkuviikosta aristus ja turvotus alkaa vähentyä. Tiistaina jalassa on enää kipsinalusvanua ja tossu. Gibli kärsii kävellä. Sisällä pidetään enää teipattua sukkaa. Töiden aikana toisesta huoneesta kuuluu askartelun ääniä. Olen oikeassa, sukka on saanut lähdöt. Kokeilen tötteröä, mistä Gibli ei ole riemuissaan, vaikka olen siihen ehtinyt totuttaa. Alkaa kuulua lopulta valitusta paikoilleen jähmettyneestä koirastani. Vapautan ystäväni tötteröstä ja otan työhuoneeseen silmän alle. Tassu jää rauhaan.
Ihmettelen, missä patologin tulos viipyy. Mietin, onko Gibli sittenkään viimeinen koirani. Osaanko elää koirattomana? Mitä järkeä sitten on ulkoilla? Käynkö sitten kaupungilla, kuntosalilla, jossakin jumpassa ja ulkomailla? Riittääkö se riittävään elämänlaatuun normaalielämässä?
Perjantaina vihdoin soittaa eläinlääkäri. Tiivis massa sisällä todellakin on solukkoa, jota ei sinne kuulu, mutta sinänsä muutos on hyvänlaatuinen. Yleensä paranee spontaanisti, mutta voi ottaa kolmisen kuukautta. Ehkä paranee nopeammin.
Pieni ystäväni on opettanut enemmän kuin tarvitsisi.
I know You were waiting (for me)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti