Gibli on nukutettu tällä viikolla kolmesti. Tiistaina siis tutkittiin, löytyykö tassusta vierasesinettä. Keskiviikkoiltana tassu turposi lisää, Gibli tärisi tassu koukussa. Etsin eläinlääkäriä ja uusi aika saatiin (vasta) torstaille ortopedille. Pidin jäitä ja annoin kipulääkkeitä. Onneksi pahin kipu laimeni. Torstaina Gibli rauhoitettiin, toivoin, että märkäkertymän huuhtomista varten, mutta ei tassussa ole sellaista. Gibli rauhoitettiin ohutneulabiopsiaa varten, "jotta tiedetään mitä hoidetaan". Siinä tassusta aiemmin löytynyt pieni ja kuolioituneesta kudoksesta koostunut reikä aukeni ja alta löytyi verestävä onkalo. Kudosta lähetettiin patologille. Onkaloa huuhdottiin. Gibli oli hyvin väsynyt illan ja varoi tarkasti, ettei tassu osunut maahan.
Eilen oli seuraava huuhtelu. Koska tassu oli kipeä, sanoin vahvana mielipiteenäni operaation tehtävän rauhoituksessa, jotta ihmisiin myönteisesti suhtautuva Gibli ei saisi kauheaa kokemusta. Olin päättänyt etukäteen, että suojelen Gibliä liialta kivulta. Rauhoituksesta ei tarvinnut neuvotella sen enempää. Onkalo oli jo pienentynyt. Alun perin oli suunnitelmissa, että huuhdon onkaloa ruiskulla viikonloppuna, mutta onneksi paraneminen oli lähtenyt niin vauhdilla, että suihkuttelu riittää.
 |
| Piimää sänkyyn |
Olen kantanut tassua arkovan Giblin tarpeilleen ja takaisin. Gibli ponkaisee syliini oma-aloitteisesti. Tekniikka ei ole kovinkaan hioutunut ja hampaani ovat taas vaarassa. Ehkä jalostan siitä joskus tempun, jonka esittelen koiratanssissa tai agilityradan maalissa? Kantaessani nuuskuttelen Giblin turkkia. Mieleeni tulee, kuinka kannoin aikanaan Lykkyä varvasvamman jälkeen. Perun MM-karsintoihin osallistumisen. Vähän kirpaisee, mutta tuntuu mitättömältä isoon huoleen verrattuna: pelon vallassa odotan patologin vastausta.
Katson Giblin sydänkuviota. Mietin, kuinka pieni malinoisini auttoi aikoinaan Lykyn suruun ja on ollut korvaamaton Lystin ikävässä. Kuinka lopulta tajusin kunnolla, että Gibli ei ole korvike vaan todella arvokas omana itsenään. Miten Gibli on siro ja kaunis sydänkuvionsa kanssa, fiksu ja nokkela, harvinaisen ystävällinen. Miten hyvin meillä synkkaa arjessa ja kisoissa. Kuinka monesti olenkaan nukahtanut Giblin viereen? Kuinka Gibli tulee viereeni, kun luen. Kuinka Gibli juttelullaan kommunikoi. Kuinka välillä kävelen Giblin kanssa kaupungilla ja annan päättää, minne mennään, ja kuinka Gib teputtaa edelläni, kääntyy oman suunnitelmansa mukaan kadun kulmassa, kulkee suojatietä pitkin, ja kuinka joku ohikulkija hymyillen sanoo, että "onpas se päättäväinen", nyökkään ylpeänä ja katson, kuinka Giblin korvat läpyttävät niskaa vasten.
Olen käynyt töiden välissä silittelemässä pientä ystävääni. Pelkään taas olevani äärettömän äärellä. En ollut varautunut lainkaan siihen, että voisin joutua miettimään luopumista. Meillähän on kaikki aivan kesken. Giblillä on elämä kesken. Mietin patologin tulosten hyviä mahdollisuuksia enkä halua antaa itseni surra kahteen kertaan, ennen tuloksia ja mahdollisesti niiden jälkeen. On helppo jälleen muistaa, mikä on koiran pitämisessä tärkeintä. Kaikki muu menettää merkityksensä, jäljellä on yhteys ja yhdessäolo. Silitän Giblin lyhyitä niskakarvoja ja imen taas sormiini turkin tuntua, jotten sitä ikinä unohda. Gibli venyttää raajansa pitkiksi, huokaisee ja painautuu vasten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti