Olisko tarpeellista ajatella sitä, mitä et halua ajatella?

Olen saattanut kaksi koiraa tuonpuoleiseen. Jos ei ole käynyt jo ilmi, ne lukeutuvat elämäni vaikeimpiin kokemuksiin. Kun  karvainen ystävä on vielä hyvin elämässä mukana ja kuolemaansa voi ajatella vailla todellista menettämisen tuskaa, suosittelen miettimään muutaman asian etukäteen. Ihmisetkin tekevät testamentteja ja parasta ne onkin tehdä silloin, kun järki juoksee kirkkaimmillaan.

Kuoleman edessä lopullisuus realisoituu ja kaikki tapahtuu oikeasti viimeistä kertaa. Minut se pääsee yhä yllättämään joka kerta. Niitä hetkiä ja päätöksiä et voi muuttaa. Mitä sitä sitten oikeasti olisi hyvä pohtia etukäteen?

1. Omaan hautaan, yksilö- vai yhteistuhkaus? Etukäteen olin miettinyt sekä Lykyn että Lystin kohdalla vanhan sananlaskun mukaisesti: "The one best place to bury a good dog is in the heart of his master." Minulla ei ole paikkaa, mikä varmasti säilyy enkä halunnut yksittäiseen tuhka-astiaan liittyvän mitään negatiivista, tyyliin "minne minä tuon laitan". Lisäksi minusta tuntuu lohdulliselta, että koiran ei tarvitse lähteä yksin. Näin ollen oma valintani on toistaiseksi ollut yhteistuhkaus.

2. Avaus vai ei? Tästä tuli molempien kohdalla varsinainen ongelma. Olen ollut selvittämässä ihmisten kuolinsyitä eikä oma pohdintani liity mitenkään inhoon ruumiin leikkelystä tms. Lykyn kohdalla avauksen mietintään havahduin vasta kuolemaa seuraavana yönä ja päivänä, jolloin eläinlääkäriasema oli jo kiinni. Tämä vaivaa vieläkin. En ikinä saa tietää, mikä Lykkyä lopulta vaivasi. Lystin kohdalla olin etukäteen ajatellut, että en avauta, koska kuolinsyy on selvä. Lystistä oli otettu elinaikanaan paljon laboratoriokokeita ja tuorein ultraäänitutkimus oli keväältä. Silti avaamispohdinnasta muodostui kuolinhetkellä iso ongelma, koska muistin, miten kadutti Lykyn kuoleman jälkeen. Lopulta päädyin siihen, etten halua kuollut Lysti etupenkillä ajaa Helsingin läpi (hänet olisi pakattu mukaan kauniisti) ja jättää ystävääni kylmiöön metalliovien taakse. Se olisi ollut jotenkin liian kova viimeinen muisto. Mietinnässä auttoi eläinlääkäri, joka totesi, että uusivien haimatulehdusten syy tuskin selviäisi, ellei löytyisi kasvainta tms. Jos uusivat haimatulehdukset aiheutti lääke tai joku ruoka, sitä ei avauksessa selviäisi. Sain lopulta kuollutta Lystiä silitellessäni päätettyä, että en minä enää ystävääni avauta. Minusta tuntui lopulta tyyneltä jättää Lysti sen jälkeen, kun olin oikonut Lystin kyljelleen hyvään asentoon. Avaamatta jättäminen ei ole vaivannut jälkikäteen, onneksi.

3. Mitä sanot koiraystävällesi aivan lopuksi? Helposti tulisi "ei hätää", mutta siinä viimeisellä hetkellä en voi valehdella ystävälleni. Lystille sanoin, että "kohta helpottaa". Lohdutan itseäni ajatellen niitä hetkiä, kun itse olen sairaalassa saanut kipuuni vahvaa kipulääkettä ja nukahtanut. Mutta "kohta helpottaa" lisäksi kerroin yhä uudelleen, kuinka Lysti on ollut maailman paras koira "tiedäthän sinä sen" eikä korvaavaa ikinä tule, terveiset kaikilta läheisiltä ja toive jälleentapaamisesta sitten joskus. Ja miten kova ikävä tuleekaan ja etten ikinä tule unohtamaan. Ja mielessä anteeksipyyntö. Ja sitten ystävä ei enää reagoikaan.

4. Minulle on ollut tärkeää, että koira saa lähteä mieluisen muiston kanssa. Lykky puri naruleluun ja nukahti se suussaan. Lystille ei saanut antaa syötävää, jottei tulisi pahoinvointia, mutta pyöritin sormiani pussissa, missä oli keitettyä possunsydäntä. Lysti nuoli sormeni mielellään ja nukahti rakastamansa possunsydämen maku suussaan.

5. Lykystä otin valokuvia kuolemansa jälkeen, mutta Lystistä vain yhden tarkasti rajatun, jotta voin jälkikäteen katsoa, etten "tappanut turhaan", jos alankin epäillä itseäni. Minua harmittaa, etten ottanut viimeistä kokonaista valokuvaa Lystistä kuolemansa jälkeen. Toisaalta lohdutan itseäni sillä, etten halua kiusata itseäni katsomalla kuollutta Lystiä, kun valokuvia on elävästä koirastakin vaikka kuinka paljon. Lisäksi vainajaa kuvatessa tulee vainajaa kunnioittamaton olo, vaikkei sellaisesta kyse olisikaan. Toisaalta ei minun olisi ollut pakko kuolleen Lystinkään kuvaa katsoa. Että jos mietityttää, niin ota se kuva. Toista tilaisuutta ei tule.

6. Molempien vieressä olen ollut kuoleman jälkeen niin pitkään, että tassut ovat kylmenneet. Olen halunnut varmistua, ettei kumpikaan herää pakastimessa, oli se kuinka älytön ajatus tahansa. Lykyn vierellä olin pitkään, Lystin vierellä puoli tuntia. Inkeri Rajalan Snoopi-koiralleen kirjoittamansa runon lopusta: "Ennen kuin silmät sammuvat minä kerron oravista, joita koirien taivaassa haukkua saa, ihan kaikista puiston puista - ja sitten se vaipui, vaipui vain, kuono kylmeni kokonaan, sitä pitelin vieläkin polvillani ja tietenkin myös sitä sieluaan."

"Kerran kahlaat rannalle, ja aurinko loistaa lävitsesi.
Hämmästyt. Ruumiisi seinä on joka puolelta poissa."
-Rakel Liehu-

Lykky ja narulelu

Lähtijän jäljiltä

Read me to sleep. (KLIK) Tämä on Englantilaisesta potilaasta. Siitä elokuvasta on myös Giblin nimi.

Ja mitä olen eniten miettinyt molempien koirien lähdön jälkeen? Tiesivätkö kummatkin, että olivat ainutlaatuisia, rakastettavia ja unohtumattomia? Silitinkö tarpeeksi? Pidinkö tarpeeksi hyvänä? Ajattelinko varmasti pyyteettömästi molempien tarpeita? Teinkö kaikkeni? 

Jos nyt vieressäsi on seniori, silitäpä vähän, ja vähän enemmänkin. Käy vaikka matolle viereen, kuten tein Lystin kanssa. Kerro, että ystäväsi on ainutlaatuinen. Seuraavalla kävelyllä anna ystäväsi haistella, nauttia sateesta, tuulesta ja olemisesta. Jokainen hetki on arvokas. Olen kaivannut näitä hitaita kävelyjä. En kuulu heihin, joiden mielestä "liian aikaisin on parempi kuin liian myöhään". Olen nähnyt liikaa kuolemaa ja kuolevia niin ajatellakseni ja siksi arvostan elämää. Kyseessä on kuitenkin yksilön ainutkertainen elämä. Toisaalta ymmärrän sanomisen heidän suustaan, joiden koira on lähtenyt kaoottisessa tilanteessa esim. kovien kipujen tai muun romahtamisen myötä. Mutta silitä ja pörrötä, laita silmät kiinni ja paina kaikki tuntemukset muistiin. Et saa takaisin niitäkään hetkiä. 

Alla olevalla videolla silitän Lystiä 17.8.2021. Voin yhä muistaa, miltä silkkiset ja pitkät kaulakarvat tuntuivat - kun jokin on niin sileää, että sitä ei siksi edes oikein tunne. Lysti katselee, mitä minä taas puuhaan. 

Viimeisimpänä. Ole itsellesi armollinen. Koiransa menettäneiltä ihmisiltä saat vertaistukea. Koiran menetystä saa surra. Yhteinen elämänne ja koirasi on sen arvoinen.