Olin kisoissa Giblin kanssa, samalla oli myös belgi-mestikset. Silloin, kun ilmoittauduin, Lysti oli vielä hengissä. Ja viimeksi, kun kävin Sipoon hallissa, minulla oli Lysti ja Lykky. Nyt ei enää kumpaakaan. Oli siis varsin ikävä olo, miten tämä elämä meneekään.
Tuomarina oli Muotka ja varsin mentävät radat.
- Eka agilityradalla Gibli poimi ylimääräisen hypyn ja myöhemmin maalihypyn viereisen hypyn. Hylkäys siis.
- Agilityradalla pituuden viimeinen kalikka kaatui, 5 siitä.
- Hyppärillä ansaputki imi puoleensa, siitä hylkäys, "muuten 0".
Treenaa:
- Pituutta
- Putkiansakuvio
***
Lystin ikävä on kova. Välillä on helpompaa, sitten iskee fyysiselle tasolle yltävä ahdistus, jolloin en voi olla mitenkään päin enkä varsinkaan olla kotona.
Kaipaan sitä, miten kevyt Lystiä oli taluttaa. Talutushihnahan oli ihan turha. Kaipaan miellyttävää läsnäoloa. Välillä Tikkinen kävi hakemassa pari silitystä, sitten käveli taas omiin oloihinsa tai jäi viereen makaamaan, kuten tässä, viime maanantaina.
Viimeiset ajat Lysti opetti nauttimaan jokaisesta hetkestä, ja sanoisin, että otin kaiken mahdollisen irti ainakin pari vuotta. Nautin aina, kun näin Lystin uivan, piehtaroivan, ottavan juoksupyrähdyksiä Giblin perään, heiluttavan häntäänsä, kun tulin kotiin, kotiin kiirehtiessään (kun ruoka odotti) tai kun sain vain silittää. Nautin lenkeistä ja hitaista kävelyistä, kuten viikko sitten. "Haistele Lysti vaan, meillä ei ole kiire." Välillä iski kauhea ikävä Lystin elinaikanakin - kerran nousin sängystä iltayöstä silittämään ystävääni. Miesystäväni ikävöi Lystiä, partiokaveriaan, joka oli valtavan inhimillinen koira. Katsokaa nyt tuota katsetta, mistä huokuu viisaus, ymmärrys ja lämpö. Kuva on otettu, kun Lysti täytti 13.
Ja mihin tämä elämä meni? Lysti tuli, kun poikani oli vielä poika, kävi rippikoulun, lukion, armeijan. Lysti asui 4 osoitteessa kanssani. Lysti kasvatti Lykkyä ja Gibliä. En usko, että Gibli olisi asettunut kaltaisekseen ilman Lystiä. Minulle ei enää tule toista Lystiä eikä samoja elämänvaiheita. Minulla ei ole enää taustatukeani.
Nyt koirakaverinani on vain Gibli. Katselen Gibliä. Muistan, kuinka Lykyn kuoleman jälkeen katsoin Lystiä sillä silmällä, että Lysti on niin vaivaton ja huomaamaton, että kaipaan malikan paloa. Nyt Lystin poismenon jälkeen katson Gibliä, että minä haluan vaivattoman ja hiljaisen Lystin ja ne lenkit, jolloin nautitaan jokaisesta hetkestä.
Sitten katson Gibliä uudelleen. Sydäntyttö tuli meille, kun oli ihan tekemätön paikka olla ilman Lykkyä. Nyt samalla koiralla on myös Lystin isot saappaat täytettävinään. Ja Gibli tekee kaikkensa. Ensimmäisenä iltana Lystin kuoleman jälkeen Gibli piteli tassuillaan käsiäni ja nuoli käteni olkapäihin saakka. Sitten se kävi nukkumaan pää ja rinta rintani päällä. Eihän Gibli voi aina olla jonkin toisen koiran jatke. Giblinkin kanssakin voi kävellä ja pysähtyä aistimaan tätä maailmaa.
Tänään kisoissa kuuntelin samoja kappaleita, joita kuuntelin Lystin kisa-aikoina. Tajusin, että Gibli on hyvin samanlainen ohjattava kuin Lysti ja voin siirtää tutun ohjauksen Gibliin. Ehkä kuvittelen kisaavani Lystin kanssa.
Välillä yritän huijata itseäni. Kuten nytkin. Yritän kuvitella, että Lysti on toisessa huoneessa nukkumassa ja tulee kohta, kun tästä nousen.
Sitten kuulen taas korvissani elokuvan Englantilainen potilas yhtä tunnusmusiikkia: "Read me to sleep" ja ajattelen, kuinka silitin Lystin uneen.
Kävin Giblin samassa metsässä, missä käytiin kolmisin maanantai-iltana, jolloin Lysti uikin. Kävin samalla rannalla ja ajattelen, kuinka hyvä oli ehkä kuitenkin, että Lysti sai lähteä miltei saappaat jalassa.
Nukun päiväunet, viikosta ja ikävästä väsyneenä. Kun herään, otan kännykän ja otan valokuvan: Gibli nukkuu vieressäni tassut polvieni päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti