Kolmiokorvat: Pelko ja jännitys on eri asia

Matti Nykäsestä tuli hänen kuolemansa jälkeen muutama televisio-ohjelma uusintana. Hänellä oli fiksuja ajatuksia. Erityisesti poimin, kuinka hän totesi, että "pelko ja jännitys on eri asia" ja jatkoi tähän tapaan: "Jos pelottaa, niin pakita. Jos vain jännittää, niin ei kun koittamaan."

Lystin kanssa olen tasapainoillut koko ikänsä ajan, milloin ollaan liiallisen pelon ja milloin vain jännittämisen puolella. Keräsin vanhasta blogista silloisia ajatuksia. Alun tekstit ovat keväältä 2009, jolloin Lysti on ollut 10-11 kk. Lopuksi on tekstiä joulukuulta 2010, jolloin se on 2,5-vuotias.

Kevät 2010

3/09 Lysti Ristiinan koirakentällä: ...Siitä siirryimme ottamaan luoksetuloja. Lysti säikähti jotakin - ehkä huomasi yläpuolella olevat sähköjohdot, havahtui haukkumiseen (paikalla oli koiria noin tusina) tms. Joka tapauksessa sillä meni kuppi ihan nurin, yritti päästä pois kentältä pakittaen. Kävelin sen kanssa, patukka tai nami ei kelvannut. Lysti siirtyi katselemaan muita lumipenkan päälle ja alkoi rauhoittua. Patukkakin alkoi kiinnostaa ja häntä nousi normaaliasentoon takajalkojen välistä. Muilla treenit loppuivat. Me jäimme kentälle leikkimään ja koira rauhoittui. Tutustuimme vielä esteeseen. Juuri kun koira alkoi siihen tottua, osui taluttimen metallirenkaat esteeseen - räminää - ja koira pakitti jälleen. Juttelin treenien vetäjän kanssa ja hurtta normalisoitui. Lopuksi otettiin pari luoksetuloa, jotka menivät hyvin koiran osalta, se oli jälleen oma itsensä.

Seur. viikolla: Tänään oli taas lauantainen naapurikunnan treenipäivä. Jännitin ennakkoon, miten Lysti suhtautuu kenttään. Viimeksihän se sai siellä mörköreaktion, joka lopulta laukesi. Nyt ei ollut mitään ongelmia itse kentän kanssa. Mutta lopuksi otettiin este esiin - sama este, johon viimeksi kolahti talutushihnan metallirenkaat. Lysti oli kauhuissaan, eikä suostunut estettä lähelle. Lopulta saatiin koira melkein nykäisemään estettä treeniläisten syötettyä sille lihaa ja nakkeja. Lysti toimi taas itselleen tyypilliseen tapaan - kun hirviö tulee näkökenttään, se turvautuu (vaikka vieraaseen) ihmiseen, mikä ei sinänsä ole hullumpi asia.

Sitten mietin tuota Lystikkiä. Kyllä on vaikeaa tahmata tuollaisen epäluuloisen ja hyvämuistisen hauvan kanssa asioita, mihin muut koiranomistajat eivät törmää: saavat vaan suoraan mennä itse asiaan - ei tartte tuhlata aikaa ja makkaraa lähestymissuostutteluun. Toisaalta eilisen elokuvan innoittamana - ja muutenkin ajattelin sitoutumistani Lystiin. Ei tulisi mieleenkään antaa sitä pois. Koiraparka tekee kaikkensa, luottaa meihin - eikä siltä kukaan kysynyt, kenen kanssa elämänsä viettää. Tänään joku kommentoi estejupakasta, että koira ei sentään mennyt ihan lukkoon, vaikka estettä kammoksui, liikkui silti, suostui leikkimään ja syömään. Sain vertaiskokemuksia muilta koiraihmisiltä, erityisesti belggarin omistajilta. Arkoja koiria oli heilläkin ollut. Se tässä myös lohduttaa, että koira on vielä nuori. Jospa se siitä.

Viikon kuluttua on agilityn pentukurssi. On siinä ohjaajilla (ja minulla) hommaa suostuttelussa. Tilaan kontillisen nakkeja. Suomalainen makkarateollisus lähtee nousuun tätä menoa.

Agilityn pentukurssi maalis-huhtikuu 2009. Tänään aloitimme leikityksellä ja luoksetulolla. Ne sujuivat ok. Sitten oli vuorossa liikkumisharjoittelua mielikuvituskoiran kanssa esteen kannattimien ympärillä. Ja sitten koiran kanssa. Tsa-daa: Lystin mielestä puna-keltainen lautainen estetolppa on ihan sama asia kuin sen toisen kentän metallitolppa - meille tuli siis kevennetty harjoitus. Ensin Lysti söi vaan nakkia maasta ja minä juttelin niitä näitä opettajan kanssa. Siinä Lysti jo rohkaistui kiertelemään tolppia aika normaalisti. Toisella kerralla leikitin sitä patukalla, kehoituksesta vedin sen patukalla (koira roikkui siinä hampaillaan) kannattimien välistä, lopulta pääsimme kiertelemään tolppia patukan avulla. Pari luoksetuloa kannattimien välistä sujui myös. Helpotus!

On se kyllä ihmeellistä, miten asian osaavat ihmiset saavat homman helpoksi. Jatkossa leikitään mörköasioitten lähellä patukalla, enkä minä saa ihmetellä mörköasioita yhtään tai tukea Lystin pelkokäytöstä maanittelemalla tai kehumalla, jolloin se luulee, että koko jutussa on jotakin todella kammottavaa.

Kevät 2010, kuva EJP

Ristiinan koirakenttä maaliskuun lopulla: ...Lopuksi oli vuorossa bravuurimme eli este. Leikitin Lystiä sen vieressä patukalla agilitytreenien kannustamana. Lysti vilkuili estettä epäluuloisesti ja mielummin laski patukasta irti kuin tuli estettä lähelle. Sitten opettaja vaihtoi herkkuhoukutteluun, mikä vähän helpotti.

Muut lopettivat treenit ja uusi ryhmä aloitti. Ajattelin, että ei me yhtä estettä joka kerta voida pälätä. Saimme luvan jäädä esteen luo. Nakit oli taas loppu, mutta leikitin patukalla. Otin esteestä kaikki laudat pois ja vaan rapsuttelin ja silitin Lystiä esteen vieressä. Se rauhoittui, jolloin siirryin esteen (= 3 cm korkea metalli, joka yhdistää tolpat) toiselle puolelle. Lopulta Lysti hyppäsi sen yli - ja uudelleen. Laitoin siihen lauta kerrallaan korotusta ja edelleen sujui joko ees-taas tai yhteen suuntaan patukan houkuttelemana. Lysti tarjoutui hyppäämään sitä jopa oma-aloitteisesti ja hyppi riemuissaan mahaani vasten hypyn jälkeen. Lopulta este oli n. 50 cm. Halusin hyppyyttää vielä kerran, jolloin Lysti oli jo kyllästynyt ja alkoi kiertää estettä. Olin ollut siis ahne ja tyhmä, mutta halusin toistoja, jotta esteen pelottomuus jäisi sen mieleen. Saimme vielä yhden kunnon hypyn aikaiseksi ja lähdimme autolle. Este-mörkö on toistaiseksi tainnutettu!

Kesken treenien Lysti taas alkoi kuulostella jotakin korvat puoliluimussa. Yhdistin pälyilyn yhden ison koiran haukkuun, joka oli viimeksi taustaäänenä, kun Lysti sai paniikin. Nyt keskityin syöttämään sille nakkeja ja leikittämään patukalla, ettei ehtinyt säikkyä enempää. Taktiikka onnistui. Lisäksi isohaukkuinen koira oli vieressämme ja hyvin ystävällistä lajia. Lysti kiinnostui siitä, eikä lopulta pelännyt sitäkään.

Toinen agilityn pentukurssin kerta: Ei varmaan kannattisi kirjoittaa mitään tällaisessa mielentilassa. Oli agilityn alkeiskurssin eka kerta ja syvältä - meni juuri niin kuin ennustinkin.

Estehyppy sujui innolla. Lysti jopa hyppäsi ees-taas oma-aloitteisesti, mikä ei agilityssä ole suotavaa. Sitten OLISI PITÄNYT mennä putkeen. Kaikki muut koirat menivätkin, paitsi Lysti. Ensin opettaja yritti saada sitä putkeen vetämällä, minä houkuttimena putken toisessa päässä. Sanoin, ettei se noin mene. (Kokemukseni perusteella Lystiin tepsii aika, herkut ja patukkaleikki.) Ystävällinen R antoi meille possun sydämen paloja, joita Lysti lopulta rohkeni syömään putken vierestä ja 5 cm suuaukon sisäpuolelta. Sain sympatiaa ja kannustusta ohjaajilta, muitakin arkoja koiria on koulutettu.

Itse kyllä mietin, että on p…seestä omistaa paranoidinen koira, joka ennakkoasetuksena pelkää kaikkea. En tiedä, onko meidän agilityharrastuksessa mitään järkeä. Ehkä se menee juuri kuten uumoilinkin, meillä menee aina se varsinainen treenikerta siihen, että yritän saada Lystin 5 m lähemmäs estettä. Seuraavalla kerralla muitten siirryttyä seur. esteeseen, me jo kosketetaan edellisen kerran estettä. Voin jo nyt ennustaa loistavan tulevaisuuden A-esteen, puomin ja keinun kanssa. Kai jatkan niin kauan kuin koira ei näytä kärsivän, edistyy ja nauttii rohkaistuttuaan (kuten ne estehypyt). Tottelevaisuus on sitten varmaan ainut laji, mihin koira pystyy (?). Ja nimenomaan koiraa ottaessamme halusimme harrastuskoiran, emmekä arkalaista. Ja tässä sitä ollaan naimisissa säikyn luimuhännän kanssa.

Illalla ja yöllä mietin pitkään Lysti-parkaa. Se eläisi villinä arokoirana luultavasti pitkän elämän. Odottaisi pusikossa, että muu lauma etenee ja luikkisi perässä toisten varmistamaa tietä. Huonosti nukutun yön jälkeen ajoin toiselle paikkakunnalle koulutukseen. Paluumatkalla oli oiva tilaisuus hakea lohtua. Soitin “tutorilleni” Maijalle, joka kertoi omista koirakokemuksistaan. Hän sai toivo-tankkini täyttymään. Illalla kävin Lystin kanssa metsälenkillä. Siinä ohessa otin muutaman tännetulon ja seuraamista. Kivasti meni hurtta. Eikä se tottelevaisuuskaan huono homma olisi. Mutten vielä luovuta agilityssakaan.

Agilityn pentukurssin toinen ja viimeinen osa: Meitä odotti kentällä luoksetuloharjoitus ja ikävän tuttu putkieste. Varoitin ohjaajaa etukäteen, että ei tule olemaan helppoa. Ei ollutkaan. Saara piti koirasta kiinni putken toisessa päässä ja minä houkuttelin Lystiä patukalla toisessa päässä. Sitten siirryin vähän matkaa putkeen ja lopulta puolitoista metriseksi lyhennetyn putken sisälle kokonaan. Tässä vaiheessa siirryttiin makupaloihin. Näillä konsteilla koira tuli max pään verran putkeen. Se alkoi näyttää siltä, että tulisi kyllä, mutta hirvitti. Vetämällä se kiemurteli itseään niin, ettei sitä putkeen saanut. Autosta haettiin aikuisen kokoinen poikani. Minä makasin putkessa edelleen. Seuraavalla yrityksellä koira karkasi kaulapannastaan, mutta palasi heti pojan luo turvaan. Tämän jälkeen poika kantoi sen putken suulle ja minä jatkoin houkuttelua patukalla ja nameilla. Yhtäkkiä koira läheni minua ja juoksi päältäni/minua pitkin putken läpi. Repesin nauruun, möngin putkesta ja kehuin koiraa. Tämän jälkeen otettiin uusiksi. En enää saanut putkikomennusta, vaan heilutin vaan patukkaa putken toisessa päässä. Koira tuli läpi. Sitten pidennettiin putkea ja otettiin muutama toisto. Hyvin sujui.

Tämän jälkeen oli ämpäripujottelua ja putki uudelleen. Ämpäripujottelussa kontakti koiraan ei pitänyt, vaan se alkoi haistella ympäriinsä. Ikään kuin se olisi odottanut, että sillä teetetään taas jotakin hirveää. Otin sen hihnaan. Putki meni ihmettelemättä taaskin. Palkkana oli patukkaleikkiä.

Ihan lopuksi otin Lystin vielä kentälle muina miehinä haistelemaan ja tutustumaan agility-esteisiin. Silloin se huomasi istuvan ihmisen, nosti karvansa pystyyn, haukkui ja murisi. Tähän tilanteeseen (pöhinää ollut x 2) olen saanut kahdenlaisia neuvoja: “Älä ole huomaavinasikaan” ja “Kiellä”. Saara tuli avuksi ja sanoi, että koiraa voi tosiaankin kieltää käytöksestä, mitä ei siltä halua. “Vapiskoot ja olkoot epävarma, muttei tarvitse rähistä”. Lystille saikin muutaman kerran karjaista, ennen kuin tajusi hiljentyä. Kävelimme muutaman kerran vielä mörköihmisen ohi ja koira käyttäytyi kunnolla.

Hyviä neuvoja tuli lisää: epävarman koiran kanssa minun tulee olla jämäkämpi ja ratkaista tilanteet. Jos koira haukkuu, enkä sitä halua, kiellän jämäkästi. Koira oppii luottamaan ja tietää, etten vie sitä suden suuhun. Joskus on käynyt kyllä mielessä… Nimim. Putkessa “tuntitolkulla” maannut

Koko päivällä ja putken läpi menemisellä oli hirmu positiivinen vaikutus minuun. Vieläkin muistan, miltä koira näytti putkessa tullessaan kohti ja ohi. Yksi koiran omistamisen tähtihetkiä on siis se, että makaan agilityputkessa toisessa kädessä pehmopatukka, toisessa keitettyä possun sydäntä ja koira juoksee minua pitkin putken läpi. Se kertoo pelottavan paljon myös minusta.

Agilityn alkeiskurssi: Ensin oli vuorossa hyppy - putki - hyppy. Lystin kanssa hyppy sujui mukavasti. Putki otettiin ensin niin, että opettaja piti Lystiä ja minä heilutin farkun lahjetta putken toisessa päässä. Sitten se sujui jo “lähettämällä”. Sitten oli keppien pujottelua. Tarkoitus oli mennä niitä “aidattujen” keppien avulla, mutta Lysti pisti taas nelivedolla vastaan. Menimme sitten keppejä ilman aitaa. Lysti syöksähteli niitten läpi jotenkin epäaidosti kauhistellen.

Halliin menimme eka kertaa. Olin varautunut henkisesti pahimpaan, mutta Lysti vaan tassutteli hallin hiekkatekonurmella ja haisteli hajuja. Siellä oli tehtävänä kahden hypyn sarja. Olin hidas, sillä eka esteen jälkeen Lysti kaarsi luokseni nakkia hamuamaan. Hyppysarja sujui vasta sitten, kun heitin farkun lahkeen toisen esteen yli, kun Lysti oli ekasta selvinnyt. Sitten oli pussi. Yritin olla olematta epäluuloinen. Ensin Lysti tutustui ja haisteli pussia oma-aloitteisesti. Tarkoitus oli saada se istumaan pussin eteen niin, että opettaja pitää sitä kiinni. Lysti pisti leikiksi, ei siis ainakaan vakavasti kauhistellut. Lopulta se tyytyi istumaan ja minä menin heiluttamaan farkun lahjetta pussin pohjalta. Kun Lystin pään sai alkuun, se tuli läpi. Toistot sujuivat normaalisti lähettäen yhä pidemmällä pussilla, mutta täysmittaan ei menty. Farkku-vetoleikki oli palkkana. Hyvällä mielellä lähdettiin hallista pois. Opettajakin totesi, että se kulkee hallissa reippaasti häntä hyvässä asennossa… Että kun sen kerran saa uuden asian menemään, sitten se rohkaistuu. Sitten mentiin vielä kahdestaan ulos kepeille. Lysti tuntui hoksaavan homman, yhä pienemmällä avulla tajusi taipua seuraavan kepin ympäri, eikä vaan syöksähtänyt ulos rivistöstä. Itseni pitää vaan olla nopeampi.

Kotona käytiin juomassa vettä ja sitten vein sen vielä metsään. Mietin ensin, onko se koiralle liikaa, mutta ajattelin sen aivojen tarvitsevan nollausta. Kun laskin sen irti, se juoksi tuhatta ja sataa ensin polkuja pitkin ja loikki metsässä sammalikossa. Hajuihinkin Lysti tuntui huumaantuvan. Kauan ei oltu, palattiin kotiin, suihkuun ja syömään. Sitten hurtta nukahtikin hyvin ansaituille unille. (Pitkään vein Lystin aina metsään irtolenkille treenien jälkeen, jotta se sai nollata itsensä.)

Tässä ollaan Repovedellä syksyllä 2010.

Agilitykisoja katsomassa huhtikuussa: Kotiin tultua käytiin vielä katsomassa agility-kisoja. Tuuli oli kova, kentän reunanauhat räpättivät kovasti. Lysti niitä katseli ja halusi mennä lähemmäs katsomaan! Ihan viereen ei uskaltanut, enkä tehnyt siitä numeroa. Hetken koira näytti siltä, että lähtisi mieluiten kotiin, mutta leikitin sitä narulla, jolla sen itsetunto- ja rohkeuspisteet moninkertaistuivat. Kentällä oli neljä harjoitteluestettä, jotka päätin hauvalle siedättää. Se tiesi narulelulla leikkimistä yhä lähempänä esteitä, niitten välissäkin. Lopulta Lysti hyppäsi yhden yli monta kertaa ja muitten yli kerran. Otin seuraamistakin vähän ja koira keskittyi hienosti. Ihan hyvä kokemus Lystille: kuulutukset, koirien haukku, hirmuinen tuuli reunanauhojen läpytyksineen, toiset koirat ja paljon ihmisiä. Hyvin meni.

Myöhemmin huhtikuussa: Olen ilmeisesti ollut kentällä aika epätoivoisen näköinen tai sitten Lysti tekee läpimurtoa. Pari ohjaajaa on sanonut lohduttavasti, että siitä voi oikeasti tulla ihan hyvä agilitykoira. Itse olen iloinen siitä, miltä se näyttää onnistumisen jälkeen. Se hyppii vasten: “Näitkö mamma, minä tein sen - näitkö!?” Vaikuttaa siltä, että sen psyykelle tekee rohkaiseminen ja onnistumiset hyvää.

Toukokuun alussa: Tästä on tullut supersaavutusten viikko. Tänään palveluskoiratreenit alkoivat virkistävästi: Löin auton oven kiinni ja jätin sormet väliin. *Älä kokeile tätä kotona.* Onneksi välissä on pehmentäviä tiivisteitä… On silti vaikuttavaa avata ovi uudelleen vasemmalla kädellä, koska oikean sormet ovat auton sisäpuolella. Nahkaa lähti melkoisesti. Pelastusenkeli-treenikaverin autosta löytyi iso laastarivalikoima ja pääsin aloittamaan.

Ensin olimme ohitusharjoituksia. Lystiä kiinnosti toiset koirat “liikaa”, rähinäongelmaa meillä ei ole ikinä ollut. Toisaalta Lysti kyllä vastaa, jos joku sille rähisee. Harjoituksen loppua kohti Lysti kiinnostui yhä enemmän ~~minusta~~ nakeista.

...Lopuksi opettaja ehdotti A-estettä. Sanoin, ettei tule onnistumaan - siinä menee koko ilta. Hain koiran autosta ja varoitin takaisin harppoessani ettei hän tiedä, mihin ryhtyy. Taisi kuitenkin tietää. Hän leikitti Lystiä narupallolla ja hyppyytti pari kertaa tavallisen pk-esteen. Sitten narupallo vietiin A-esteen harjalle, jolloin Lysti jo sitä havitteli kynnet estettä raapien. Otin pari askelta taaksepäin vauhtia varten ja sanoin hyppy, jolloin Lysti kipusi harjalle ja alas. Tämän jälkeen leikimme narupallolla ja yllätys - Lysti ei irroittanut, vaikka se yleensä tiputtaa sen aika ponnettomasti “löps”. Normaalisti korviin saakka ulottuvat suupielet olivat kutistuneet ihan suppuun. Menin hämilleni ja luulin, että narupallon naru on jumiutunut hampaitten väliin. Eihän kyse siitä ollut, alkaa vaan vietit olla koholla. A-este otettiin uudelleen, meni hienosti! Sitten Lysti saikin tassutella autolle ylpeänä narupallo suussaan. Häntä pystyssä.

Taitaa tässä koirakossa olla ohjaaja epäluuloisempi kuin koira.

Kevät 2010 (c) EJP

Tässä tekstissä Lysti 2,5-vuotias, mulla on ollut selkä muutaman kuukauden kipeä ja olen juoksukiellossa.

"Se ei ymmärrä, että vahinkoja voi sattua"

Tuohon tapaan kommentoitiin luonnetestissä Lystin pehmeyttä ja lause sai tänään vahvistusta.

Tapasin T:n. Hän teki sellaisen agilityradan, missä minun ei tarvinnut juosta ja hän ystävällisesti hoiti kantamisenkin. Rata oli kiva: Pääsin treenaamaan takaakiertoa ja niistoa, erilaisia kepeille lähetyksiä, välistävetoa, vastakkaista kättä ja leijeröintiä (pujottelussa onnnistuen). Tuli vinkkejä siihenkin kuinka radan ohjausta kuuluu miettiä. Varsinkin treenin alku meni onnistuneesti ja tapaaminen tuli tarpeeseen monessa mielessä!

Muttamutta: Ohjaan Lystin keinulle sanalla “keinu” eikä “kiipee” kuten muille kontakteille, jotta sillä olisi mahdollisuus erottaa ne toisistaan. Tänään se silti kapusi keinulle poikkeuksellisen reippaasti, luuli ilmeisesti puomiksi. Keinu oli herkempi kuin kotihallissa, kääntökohdassa Lysti säikähti, ei pysähtynyt alastulolle vaan otti lentokeinun ja bonuksena sai ylös nousevasta keinusta takalistoonsa. Tämän jälkeen sain sen keinulle uudelleen. Sitten se ei enää voinut mennä edes muutaman metrin päähän kidutuskeinusta. Keinu siirrettiin sivummas, olihan jo onnistunut toisto takana.

Seuraavalla radalla minä onneton törmäsin estesiivekkeeseen, joka römähtäen kaatui. Tämä oli Lystille viimeisin silaus. Sillä meni toimintakyky, häntä laski ja syliin teki mieli. Narupallo ei kelvannut, mutta broileri upposi. Nyt pelotti jo hyppyesteetkin eikä höntsäilytauko auttanut. Koiran kuppi oli nurin, muumit paenneet laaksosta, inkkarit tippuneet kanootista, maito maassa, hissi lakkasi kulkemasta ylimpiin kerroksiin, ym. vertauskuvat. Pari onnistunutta hyppyä saatiin ulko-ovelle päin ja lopetettiin harjoitus siihen, koska Lysti ei toipunut. Ulkona koira kirmasi vapautuneena. T antoi jatkotreeneihin eväitä - hyvä että on nyt kätevä rata, jota voi variaatioineen treenata.

Jäi Lystin reaktio kaivelemaan. Kotimatkalla mietin mikä olisi järkevintä, pitäisikö käydä hallilla “neutraloimassa” muistot. Huono puoli olisi se, että jos koira olisi samanlainen, niin ikävää fiilistä vahvistettaisiin. Toisaalta jos juoksut alkaa (niitä olen odottanut alkavaksi, jotta menisivät yhtä aikaa selän parantamisen kanssa), niin sitten on pitkä tauko ja viimeisin kokemus agilitysta ikävä.

Sain houkuteltua lapseni tällä kertaa kahvilapalkalla hallille. Lysti hyppeli pihalla ja hallissa innosta. Ensin otettiin hyppyjä, koska varmistelin koiran nupin tilanteen. Tein 3 esteen serpentiiniä päällejuoksusysteemillä x 3. Koiran into ja hyppykyky olivat palautuneet. Sitten kiipeilytin keinun yhteensä 6 kertaa, Lysti kiipesi sille rohkeasti, mutta oli keinun päällä vähän varovaisempi kuin normaalisti. Kaksi viimeistä keinua mentiin niin, että heilutin lelua keinun päässä, lapsi piti Lystiä kaulapannasta ja vasta kun se hyppi ja vinkui, päästi keinulle.

A:n kiipeilytin kahdesti, koska siitä Lysti pitää. A oli keinun vieressä ja nyt Lysti olisi hinkunut keinulle, joten jouduin kuljettamaan sen A:lle ohi keinun kaulapannasta pitäen (hyvä). Loppupalkkaus oli yhtä riehakas kuin väliosioissa. Siihen lopetettiin touhu ja kauhea ahdistus hellitti ainakin itseltäni.

Kaikki on edelleen noin herkässä. Ei Lystin perusluonne muutu mihinkään ja on ihan ajan kysymys milloin se säikähtää niin paljon, että agilitykin loppuu. Treeneissä joutuu välillä keskittymään aivan muuhun kuin pääasiaan. Tässä on käyttölinjainen malinois tai tervu ollut hyvän aikaa mietinnän alla. Selän takia olen miettinyt rotuvalintaani, mutta jos ja kun kerran saalispalkalla retuuttaminen ei ole välttämätöntä aikuisella koiralla, niin eiköhän se ole siinä."

(Lykky syntyikin sitten helmikuussa ja haettiin huhtikuussa.)