Vähemmän somea

Joulukuussa Fb:n seuraaminen sai jäädä. Joku kirkastuminen tapahtui yksissä kisoissa. Yhden "hyvän" Fb-tutun kanssa ei ollut kasvokkain mitään sanottavaa. Tervehdimme puolivaivautuneesti, tunnistimme sentään toisemme. Olin jo huomannut, etten kaivannut puolituttujen murheiden lukemista ennen nukkumaan menemistä. Valheellinen tuttuuskupla alkoi poksahtaa. Tiputin sivuston pelkäksi infosivustoksi. Jätin jäljelle vain välttämättömien ryhmien ilmoitukset. 

Mitä tapahtui? En enää tiedä, mitä vanhoille luokkakavereilleni kuuluu. Sellaisille, joiden kanssa en ole ollut tekemisissä enää muutenkaan vuosikymmeniin. Ei aavistustakaan, missä puolitutut matkustavat. En myöskään tiedä, miten koirakaverini menestyvät tai pettyvät kisoissaan. 

Tulos? Helpottavaa. Olen nettisurffailun sijaan mm. tehnyt tärkeitä kotiaskareita ja opiskellut espanjaa. Olen panostanut oikeisiin kaverisuhteisiin, soittanut ystävilleni ja tavannut heitä livenä.

Miten tämä liittyy koiraurheiluun? Paljon. Minun ei tarvitse enää vahingossa uutistulvan vuoksi verrata omaa kisaamistani, menestystäni tai sen puutetta muihin. Voin keskittyä oleelliseen: yhteistyöhön ja harrastamiseen omien koirieni kanssa. Kisoissa ja kasvokkain tavatessani toki huikkaan onnittelut ja ilahdun, joskus jopa liikutun, katsoessani upeita ratoja. Ei tämä sitä poista, ettenkö eläisi mukana toisten iloissa tai suruissa. En ole myöskään muuttunut välinpitämättömäksi toisten sanomisia kohtaan, olivat ne sitten hyviä tai huonoja. En vaan enää ole hallitsemattoman uutistulvan kohteena. Päivitän omat tapahtumani tänne. Onhan tämäkin somea, mutta jokainen saa valita, klikkaako tänne vai ei. Minulle tämä on päiväkirja.

Psykologisesti ajateltuna toisten suorituksiin vertaaminen ei ole kovin järkevää. Siinä ei ole mitään rajaa, koska aina löytyy joku, joka pärjää paremmin. Monta kohtaa oikoen totean, että on harmillista, jos onnistumisen tai oman itsetunnon asteen mittaa peukutusten määrä. Sen arvostuksen olisi hyvä kummuta omasta itsestä.

Mikä minulle on tärkeintä koiraurheilussa? Yhteistyö, yhteys ja luottamus koirieni kanssa. Nautin koirani hoksaamisesta ja oppimisesta, onnistumisen tunteesta harjoituksissa tai maalissa. Lystin kanssa olen saavuttanut enemmän kuin ikinä edes haaveilin, minkä kruunaa FMBB-joukkueeseen pääsy. Se taas merkitsee minulle isoa onnistumista ja vahvistaa luottamusta itseeni ja tekemisiini. Silti erityisen ylpeä olen yhteydestä ja luottamuksesta, jonka olen saanut Lystiin muodostettua. Minulla on nyt myös nuori koira, jonka toivon kykenevän harrastamaan joskus agilitya. Jos ei kykene, harrastetaan erikoisjälkeä tai keksin jotakin muuta. Sillä on kivoja ja vähemmän kivoja palikoita päässään, kropasta en vielä tiedä. Mutta niinhän se on jokaisen pennun kohdalla. 

Saavun kisapaikalle kohtalaisen hiljaa, vaihdan mahdollisesti pari sanaa tuttujen kanssa. Kisapäivässä on jotakin erityistä, ymmärrän etuoikeuteni, että yleensä voimme kisata. "Olemme yhdessä tänne matkustaneet. Lämmittelemme. Mietin, kuinka ohjaan sinua parhaiten. Jäähdyttelemme. Autolla juomme ja syömme." Kotimatkalla soitan läheisilleni tai ystävilleni. Välillä vilkaisen taustapeilistä, näkyykö koirien korvat. Jos ei näy, kaikki on hyvin - ne lepäävät levollisina.