Vuosipäivä - ja lopulta muutakin

Lykky lähti tasan vuosi sitten. En usko, että siivet ovat keltaiset ja hennot. Ne ovat harmaat ja lujat Hornetin siivet. Se koira on vähintään käynyt mielessäni joka päivä. Alun perin pelkäsin unohtavani, miltä sen turkki tuntui. Onneksi saan sen tunnun yhä sormiini. Jos saisin Lykyn vielä syliini, pitelisin Pössykkääni pitkään. 

Lysti kävi laserissa kahdesti tällä viikolla. En tiedä oliko just se tehokas vai mikä on auttanut, mutta etujalan liikelaajuus on taas normaali. Eilen käytiin agilityhallilla. Siellä olikin varaus, joten Giblin treenin jälkeen ei jäänyt paljon aikaa. Tein samaa hyppytekniikkaa sarjalla pitkästä aikaa. Sitähän pitäisi tehdä muutenkin palauttavana treeninä, mutta aina unohtuu. 

Giblin kanssa kävin eilen hallilla. Siellä olikin porukkaa. Syyskuun treenien jälkeen ollaan käyty hallilla kahdestaan. Nyt koira yllättyi, alun hämmennyksen jälkeen se kuitenkin keskittyi yllättävän hyvin töihin kanssani. Tein perussarjaa, kasvavaa sarjaa ja putken umpikulmaa. Tänään käytiin uudelleen. Nyt treenattiin pakkovalssia, twistiä ja takana leikkaamista 15-20 cm rimoilla. Molemmat vaativat työtä. Myös minulta. Gibli on pieni, äkkinäinen ja herkkä liikkeissään, yllättävän vaikea ohjata. En halua viedä sen herkkyyttä pois. Se muuten painaa edelleen 18,9kg.

Oman olkapääni fysioterapia jatkuu. Se edistyy huolestuttavan hitaasti. Ai niin, ja maanantaina Finnair ilmoitti, että lentokone on vaihtunut finskistä liettualaiseksi. Sillä lailla.

Nyt on taas ne ilmat, jolloin iltaisin pääsee jäällä liikkumaan vaikka missä jalkojen upottamatta. Eilinen kävely venähti kaksituntiseksi. Oli ilo katsoa koirien liikkumisen riemua.

Tukikisat

Meillä on epäviralliset agilitykilpailut maanantaina. Ennakkoilmoittautuminen on vielä tänään auki (toisin kuin ilmoituksessa lukee). Tervetuloa! (Päivitys 31.3.: Nämä on peruttu!)

Terveystsekkauksia

Perjantaina vietin lomapäivää. Käytin Lystin eläinlääkärissä. Minua vaivasi sen oikean eturaajan rajoittuneempi ääriasento, ts. koira vetää jalkansa nopeammin takaisin. Se liikkuu normaalisti, joten ilmiötä ei huomaa kuin tarkasti tutkiessa. Halusin silti tsekata, että ei ole nivelrikkoa tms. Lysti jää eläkkeelle, jos sellaista löytyy - ja viimeistään syksyllä joka tapauksessa. 

Lysti rauhoitettiin. Selässä ei ole mitään muutoksia, ei myöskään olka- tai kyynärpäissä, ranteissa tai varpaissa. Olkanivel ei hetkunut väärään suuntaan, ns. medial shoulder syndromea ei siis löytynyt. Hauis ultrattiin, siitä tai sen kiinnityskohdista ei löytynyt poikkeavuuksia. Hauislihaksessa on kireämpi kohta, minkä vertymistä edistetään laserilla. Kait se on jossakin liukastuessaan saanut osumaa etupäähänsä, kun sillä oli se "vasemman kainalonkin" revähdyksen jälkitila, mikä on onneksi jo hoitunut.

Lystin heräämiseen menikin koko päivä. Se sai rauhoitteen klo 9. Klo 17 se oli vielä ihan pihalla silmiään avatessaan ja klo 18 edelleen horjahteli kuin hyvässäkin hutikassa. Pitää jatkossa muistaa sanoa, että hyvät on unenlahjat.

Lisenssivakuutus osoittautui hyödylliseksi. OP-Pohjola myönsi maksusitoumuksen olkapääni magneettikuvaan, mikä maksaa satoja euroja. Hoitokulut menevät vakuutusyhtiöön muutenkin 100 euron omavastuun jälkeen. Ei löytynyt "vakuuttavaa repeämää", vain jännetulehdukseen sopivaa. OMT-fysioterapia jatkuu ja vältetään nyt (vihdoin) kivun turhaa provosoimista. Peruin halli-SM:t.

Giblin kanssa olen harjoitellut sivulla olemista ja esineen ilmaisua. Seuraamista se ei osaa, koska ei olla sitä treenattu. :S Alkoi melkoinen namittelu-olohuone-tottis.

Fys.ter.

Lysti kävi eilen fysioterapiassa. Molempien lapojen takaa löytyi triggerpisteet, kuten ennenkin. Ne käsiteltiin. Hauis-rintalihaksen kireys on hellittänyt. Oikean eturaajan ojennus sujui pidemmälle, mutta ihan ääriasennossa koira vielä jännitti vastaan. Jatkamme jumppaa. 

Tuli myös veri- ja virtsanäytevastaukset. Herkempi munuaisten toiminnan mittari SDMA oli joulukuussa lievästi koholla. Nyt se on laskenut normaaliksi. Samoin oli normaaleja kaikki muutkin veri- ja virtsavastaukset. Hyvä niin.

Vähemmän somea

Joulukuussa Fb:n seuraaminen sai jäädä. Joku kirkastuminen tapahtui yksissä kisoissa. Yhden "hyvän" Fb-tutun kanssa ei ollut kasvokkain mitään sanottavaa. Tervehdimme puolivaivautuneesti, tunnistimme sentään toisemme. Olin jo huomannut, etten kaivannut puolituttujen murheiden lukemista ennen nukkumaan menemistä. Valheellinen tuttuuskupla alkoi poksahtaa. Tiputin sivuston pelkäksi infosivustoksi. Jätin jäljelle vain välttämättömien ryhmien ilmoitukset. 

Mitä tapahtui? En enää tiedä, mitä vanhoille luokkakavereilleni kuuluu. Sellaisille, joiden kanssa en ole ollut tekemisissä enää muutenkaan vuosikymmeniin. Ei aavistustakaan, missä puolitutut matkustavat. En myöskään tiedä, miten koirakaverini menestyvät tai pettyvät kisoissaan. 

Tulos? Helpottavaa. Olen nettisurffailun sijaan mm. tehnyt tärkeitä kotiaskareita ja opiskellut espanjaa. Olen panostanut oikeisiin kaverisuhteisiin, soittanut ystävilleni ja tavannut heitä livenä.

Miten tämä liittyy koiraurheiluun? Paljon. Minun ei tarvitse enää vahingossa uutistulvan vuoksi verrata omaa kisaamistani, menestystäni tai sen puutetta muihin. Voin keskittyä oleelliseen: yhteistyöhön ja harrastamiseen omien koirieni kanssa. Kisoissa ja kasvokkain tavatessani toki huikkaan onnittelut ja ilahdun, joskus jopa liikutun, katsoessani upeita ratoja. Ei tämä sitä poista, ettenkö eläisi mukana toisten iloissa tai suruissa. En ole myöskään muuttunut välinpitämättömäksi toisten sanomisia kohtaan, olivat ne sitten hyviä tai huonoja. En vaan enää ole hallitsemattoman uutistulvan kohteena. Päivitän omat tapahtumani tänne. Onhan tämäkin somea, mutta jokainen saa valita, klikkaako tänne vai ei. Minulle tämä on päiväkirja.

Psykologisesti ajateltuna toisten suorituksiin vertaaminen ei ole kovin järkevää. Siinä ei ole mitään rajaa, koska aina löytyy joku, joka pärjää paremmin. Monta kohtaa oikoen totean, että on harmillista, jos onnistumisen tai oman itsetunnon asteen mittaa peukutusten määrä. Sen arvostuksen olisi hyvä kummuta omasta itsestä.

Mikä minulle on tärkeintä koiraurheilussa? Yhteistyö, yhteys ja luottamus koirieni kanssa. Nautin koirani hoksaamisesta ja oppimisesta, onnistumisen tunteesta harjoituksissa tai maalissa. Lystin kanssa olen saavuttanut enemmän kuin ikinä edes haaveilin, minkä kruunaa FMBB-joukkueeseen pääsy. Se taas merkitsee minulle isoa onnistumista ja vahvistaa luottamusta itseeni ja tekemisiini. Silti erityisen ylpeä olen yhteydestä ja luottamuksesta, jonka olen saanut Lystiin muodostettua. Minulla on nyt myös nuori koira, jonka toivon kykenevän harrastamaan joskus agilitya. Jos ei kykene, harrastetaan erikoisjälkeä tai keksin jotakin muuta. Sillä on kivoja ja vähemmän kivoja palikoita päässään, kropasta en vielä tiedä. Mutta niinhän se on jokaisen pennun kohdalla. 

Saavun kisapaikalle kohtalaisen hiljaa, vaihdan mahdollisesti pari sanaa tuttujen kanssa. Kisapäivässä on jotakin erityistä, ymmärrän etuoikeuteni, että yleensä voimme kisata. "Olemme yhdessä tänne matkustaneet. Lämmittelemme. Mietin, kuinka ohjaan sinua parhaiten. Jäähdyttelemme. Autolla juomme ja syömme." Kotimatkalla soitan läheisilleni tai ystävilleni. Välillä vilkaisen taustapeilistä, näkyykö koirien korvat. Jos ei näy, kaikki on hyvin - ne lepäävät levollisina.

Tikkinen lekurissa

Kävin otattamassa Lystille kennelyskän rokotteen nenäsumutteena. Se meni nyt vanhaksi. Samalla otettiin verikokeita ja virtsanäyte kontrollimielessä. Tulokset tulevat myöhemmin. Lysti painoi 22,8 kg.

Otin illemmalla metsälenkille vain Giblin mukaani. Lenkin ohessa leikittiin lelulla. Paluumatkalla Gibli nosteli enemmän oikeaa takakoipeaan. Ajattelin kauhuissani, että nyt se on nitkauttanut jalkansa. Välillä se liikkui normaalisti. Kotona anturoiden välistä jalkapohjista löytyi kylmähaavaumia tai vastaavalta näyttäviä juttuja. Ehkä mukavin selitys, mutta plääh silti. 

Narulelun loppu

Solmin viime viikolla naruleluja koirille. Eilen otin lelut metsälenkille mukaan. Lystin lelu palautui 20 cm lyhyempänä. Muistin, että se on vuosia sitten niellyt narulelun palan, jonka puklasi ulos pari viikkoa närästeltyään.

En uskaltanut jäädä odottamaan. Oksetin Lystin suolalla. Se yrjösi 8 cm halkaisijaltaan olevan möykyn fleecenarulelua. Oheisessa kuvassa on möykystä pieni osa. Voi vaan kuvitella, mitä tuollainen tekee suolistossa. Ei enää ikinä yhtään narulelua Lystille. Minun olisi pitänyt muistaa.

Tikkinen kisoissa

Lysti oli kisoissa ja Gibli turistina. Viimeksi olemme kisanneet marraskuussa ja sen jälkeen Lystin kanssa olen treenannut varmaan pari kertaa. Tuomarina oli Anders Virtanen, jonka radoista pidän.

Eka radalla Lysti loikki puomin ja A:n alastulokontaktit. 

Toisella radalla keskeytin radan puomin loikkaan. Sitä ennen Lysti teki keppien aloitusvirheen ja ehti ottaa A:n kontaktin. Koska virhe oli alla, testasin myös kepeiltä erkaantumista, mikä onnistui.

Kolmas rata oli hyppäri. Siltä vitonen rimasta, ehkä olin edessä päällejuoksukohdassa? Vitosella sijoituimme toiseksi.

Rata on muutettu kivituhkaksi. Omalle jalalle se oli kiva ja minusta tuntuu, että koirille reilu. Hallissa ei enää niin kaiukaan. Toisaalta maksien kisaamisen aikaan halleissa on hiljaisempaa muutenkin, kun hallin reunamilla bokseissa olevien minien räksytys puuttuu.

Kisasin ensimmäistä kertaa pikkumaksien aikakautena. Tuntui, että tunnelmasta on hävinnyt jotakin. Kisat muuttuvat pikkukisoiksi, kun osallistujamäärä luokassa puolittuu. Ei sillä, etteikö pikkumakseille matalammat rimat olisi järkevämmät.

Gibli pääsi tapojeni vastaisesti hihnassa tutustumaan ystävälliseen gronttu-urokseen. Gibli oli haltioissaan ja tanssahdeltuaan kylki edellä etuosa alhaalla korvat luimussa, luikautti itsensä uroksen etujalkojen väliin ja katseli sieltä tyytyväisenä. Sen jälkeen jatkoimme matkaa.

Todisteita

Tässä on video Giblin elämän toisesta vieheleikistä. Eka kerralla se irrotti muutaman kerran. Nyt taas odotin, että se irrottaa itse. Sen jälkeen aloin pidentää aikaa vieheen aktivoimiseen ja odottaa luopumista.

Tämän jälkeen otettiin uusi satsi niin, että lisäsin leikkiin irrotuskäskyn, maihinmenon, paikoillaan pysymisen ja vapautuksen.

Pientä vastoinkäymistä

Kävin näyttämässä olkapäätä uudelleen. Nyt odottelen, kuinka SAGI:n lisenssivakuutusyhtiö Pohjola hoitelee hommansa. Ei olkapää täysin pois pelistä ole, mutta hankala. Luin, että ojennetun yläraajan varassa painojen nostelu on olkapäälle viheliäistä. Että yrittäkää edes te nostella putkipainoja ergonomisemmin.

En ole tällä viikolla treenannut koiria, koska tänään - kauan odottamanani lomapäivänäni, oli tarkoitus treenata Giblin kanssa rauhassa. Sehän ei nyt onnistu ilman autoa, mistä kohta lisää. Leikitin Giblin keskiviikkona toistamiseen vieheellä. Lisäsin leikkiin hallintaa: irrotusta, maihinmenoa ja paikoillaan pysymistä. Coming soon to a cinema near juu.

Sitten auto. Eilen kaupungissa kesken ajon syttyi akun ja ohjaustehostimen varoitusvalot palamaan. Hetken kuluttua hävisi ohjaus- ja jarrutehostin. Pysäytin kadun laitaan. Onneksi merkkikorjaamolle oli lyhyt matka. Hengähdystauon jälkeen auto käynnistyi, hetken toimi ohjaustehostinkin ja sain ajettua auton korjaamon pihalle. Autosta on mennyt ilmeisesti laturi. En odottanut, että sellaista tapahtuu 140 000 km kohdalla. Koiraharrastajan auton on oltava luotettava, auto vaan ei voi sipata aamuvarhain tai iltamyöhään viikonloppuna kisamatkalla jossakin. On alettava katsoa uutta autoa. 

Siinä on sellainen "onnekas" sattuma, että huomenna olisi (ollut) kisat toisella paikkakunnalla. Hirvittää ajatus, jossa autosta häviää ohjaus ja jarrut valtatiellä 90 km/h nopeudessa. Jos sen saa ehjänä tien laitaan, kahden koiran kanssa pakkasessa on mukava odotella, että saa jostakin apua ja auton, johon koko sakki saa tulla. Autoonkaan ei uskaltaisi koiria jättää, koska varoituskolmio on kahden koiran häkin alla, mitä ei nosta yksin edes ehjillä olkapäillä. Siinä sitä penkalla seuraisi, täräyttääkö joku farkun perään ja yrittäisi epätoivoisesti sellaista estää huitomalla heijastimella auton takana tai sytyttelemällä nenäliinoja varoitusmerkeiksi. 

Niin, ja jos olisi läsäyttänyt ohjaus- ja pysäytysominaisuuksiltaan huomattavasti heikentyneellä autolla päin vastaantulevaa rekkaa, jäljelle jääneestä 5 cm paksusta metalli-ihmis-koiralevystä ei olisi kukaan löytänyt alkuperäistä onnettomuuden syytä. Ikuisiksi ajoiksi olisi jäänyt jäljelle läheisten ihmettely, viha ja suru, ja koiraihmisten katkeruus, kuinka se otti mukaansa koiratkin - olisi edes ne jättänyt henkiin. Että miksi se niin teki ja oli sillä sitten yllättävän vaikeaa. Että miten ei huomattu, että ihan tuollaista se sitten hautoi ja valmisteli.

P.S. Kuinka auton kävi? Minulle soitettiin. Laturi oli mennyttä. Uuden alkuperäisosan toimitusaika oli kysymysmerkki. Autosähköliikkeestä sama osa oli loppu. Sovittiin korjuu maanantaiksi, jolloin osan piti olla saapunut. Kohta soitettiin uudelleen. Autosähköliikkeen jostakin hyllystä oli sittenkin löytynyt oikeanlainen laturi. Laittoivat sen paikoilleen ja sain autoni takaisin. Vein pullaa.

Pakkasta ja jumppaa osa 2

Alkaa olla keväistä: öisin 20 asteen pakkanen, mikä laskee päivisin auringon lämmöstä. Olemme ulkoilleet ja jumpanneet. 

Lystin kainalon seudun kireys hellittää edelleen. Se saa luvan olla tauolla agilitysta vielä viikon.

Olen punonut naruleluja, peräti kolme kappaletta. Niitä on kätevä pestä eikä harmita viskata roskiinkaan, kun tulevat aikansa päähän. 

Tänään leikitin vieheellä Giblin ensimmäistä kertaa. Alustana oli oman pihan hanki. Lumi mössääntyi nopeasti 10-senttiseksi pakkaspulverikerrokseksi kuin olisi ollut maneesissa. Lykky aikoinaan kiskoi lelua tunnin ennen kuin halusi irrottaa. Gibli teki saman noin vartin kohdalla. Sain pidennettyä luopumista pariin sekuntiin. Kovasti se tykkäsi. Koska se on keskenkasvuinen, en vielä leikitä vieheellä usein, mutta luopumiseen ja rauhoittumiseen korkeammassakin vireessä on todella paneuduttava tuon pienen kiljukin kanssa.

Pakkasta ja jumppaa

Olemme nauttineet (sisällä) rapsakoista pakkasista. Olemme toki ulkoilleetkin. En ole treenannut tällä viikolla, koska jäädyn pystyyn ja erityisesti näpit jäätyy, mikä lyhentää lämmittelyjä ja jäähdyttelyjä, ja lopuksi pitäisi vielä hypätä kylmäksi jäähtyneeseen autoon.

Mutta olemme jumpanneet kerran päivässä ulkoilun jälkeen. Lystin olen venytellyt kädestä pitäen saatujen ohjeiden mukaisesti: ristiselkä, selkä, kyljet, eturaajat ja rintalihakset. Sen tiukan oloinen rinta-hauisliitos on alkanut myödätä. Gibliä olen jumpannut myös, ristiselkää, selkää ja kylkiä. 

Oma olkapääni on vähän parempi, mutta ei tarvitse vieläkään taluttaa koiria tai heittää leluja oikealla kädellä. Plääh.