Lystin tassu ei ehtinyt toipua, joten viikonlopun molemmat kisapäivät oli peruttava. Jos tassu poksahtaa, tiedänpä jatkossakin, että ainakin 5 päivää menee, jotta se on kisakunnossa. Tänään koira kärsi kävellä pehmeällä alustalla, mutta kivituhka/-murske ja kisakaarrokset olisivat olleet liikaa.
Gibli sai perjantaina Canexin seuraavaa rokotusta varten. Eilen se ripuloi muutamaan otteeseen, muuten oli pirteä ja hyväkuntoinen. Positiivistä on se, että kerran ennen hätää se pyysi ulos ja ymmärsin pyyntönsä. Ehdin miettiä, onko se saanut sienimyrkytyksen (söi ruohikolta pienen sienen lakin (ei seitikkiä tai kärpässientä)) tai saanut parvon, mutta tämän päivän normaalivoinnin ja -kakan perusteella pidän ripulointia matolääkkeen aiheuttamana.
Kun kisaviikonlopusta tuli nysväviikonloppu, olen ehtinyt haikeana mietiskellä. Gibliä katsellessani olen miettinyt Lykkyä. Minulla on ikävä sitä koiraa. Ikävää lievittää, että Giblillä on saman muotoiset varpaat kuin Lykyllä oli. Mutta siihen mietiskelyyn: Lykyn saalisvietti syttyi suurin piirtein 7,5-viikkoisena, jolloin se alkoi jahdata autoista lähtien kaikkea liikahtavaa tai liikkuvaa, mm. sälekaihtimia, takan luukkua, pakastimen vetolaatikoita jne. Muistan kasvattajan naurahtaneen minun saaneen pentueen saalisviettisimmän koiran. Iso osa Lykyn kanssa elämistä olikin saada sen räjähtävä saalisvietti hanskaan, jossa jotenkin onnistuinkin. Silti koira ajoittain auton ohittaessa heilautti häntäänsä saalisvietin syttymisen merkiksi tai syöksähti kadulla liikahtaneen puunlehden perään. Kisaympäristö oli vielä hirveämpi, täynnä juoksevia, leikkiviä, vinkulelua vinguttavia tai rähiseviä koiria. Lykyn pää ja kroppa paloi saalistamaan, mutta ei voinut tai saanut. Saalistamisen päätarkoitus kun Lykylläkin oli puru, ravistus ja rauha (kuollut saalis suussa, mihin ei onneksi ikinä päädytty). Miten kovassa stressissä se joutuikaan elämään. Ei ihme, että se ei kestänyt. Lykky-paran paikka olisi ollut rajavartiolaitoksen koirana korvessa jonkin yksinäisen erämiehen luona, missä se olisi saanut maata samassa makuupussissa, jäljestää rajan ylittäjiä ja puraista ilkeimpiä kankusta.
Lykyn kanssa pentuna kaupungilla sosiaalistaminen meni siihen, että sitä piti kieltää autoja jahtaamasta ja lopettaa "sosiaalistaminen" siihen. Kävin tänään Giblin kanssa keskustassa. Gibli ei (ainakaan toistaiseksi) saalista autoja. Aluksi se katseli autoja ja ihmisiä, piippasi ja pyrki syliini. Nopsaan se alkoi katsella ympäristön tapahtumia ja pian tepsutti häntä pystyssä kuin mikäkin kaupunkikoira. Se tekee tuota uusia asioita kohdatessaan, saattaa piipata pari kertaa ja pyrkiä syliin, on hämillään, muttei paniikissa. Kun se on hetken tankannut syliäni tai jalkojeni läheisyyttä, se rohkaistuu ja tepsuttaa tottuneen oloisesti. Käydään kaupungilla huomenna uudelleen, jotta se vahvistuu. Ai niin, kirkkopuiston nurmikolla teetin muutaman sylkkärin, nyt se ampui nakin palasen perään vauhdilla ja unohti nakin vuoksi kaikki kaupunkihäiriöt. Se on nopsa oppimaan.
Vein pesulaan Lykyn pissimän maton, joka oli unohtunut esipesuni jäljiltä pojan huoneeseen. Sanoin varsin tutuksi käyneelle pesulan tädille, että nyt näitä mattoja alkaa taas tulla, kun talossa on uusi pentu. Hän kysyi, mitä edelliselle kävi. En paljastanut, että "tapoin sen, otin tilalle uuden". Sanoin, että meillä on kaksi koiraa.
Gibli sai perjantaina Canexin seuraavaa rokotusta varten. Eilen se ripuloi muutamaan otteeseen, muuten oli pirteä ja hyväkuntoinen. Positiivistä on se, että kerran ennen hätää se pyysi ulos ja ymmärsin pyyntönsä. Ehdin miettiä, onko se saanut sienimyrkytyksen (söi ruohikolta pienen sienen lakin (ei seitikkiä tai kärpässientä)) tai saanut parvon, mutta tämän päivän normaalivoinnin ja -kakan perusteella pidän ripulointia matolääkkeen aiheuttamana.
Kun kisaviikonlopusta tuli nysväviikonloppu, olen ehtinyt haikeana mietiskellä. Gibliä katsellessani olen miettinyt Lykkyä. Minulla on ikävä sitä koiraa. Ikävää lievittää, että Giblillä on saman muotoiset varpaat kuin Lykyllä oli. Mutta siihen mietiskelyyn: Lykyn saalisvietti syttyi suurin piirtein 7,5-viikkoisena, jolloin se alkoi jahdata autoista lähtien kaikkea liikahtavaa tai liikkuvaa, mm. sälekaihtimia, takan luukkua, pakastimen vetolaatikoita jne. Muistan kasvattajan naurahtaneen minun saaneen pentueen saalisviettisimmän koiran. Iso osa Lykyn kanssa elämistä olikin saada sen räjähtävä saalisvietti hanskaan, jossa jotenkin onnistuinkin. Silti koira ajoittain auton ohittaessa heilautti häntäänsä saalisvietin syttymisen merkiksi tai syöksähti kadulla liikahtaneen puunlehden perään. Kisaympäristö oli vielä hirveämpi, täynnä juoksevia, leikkiviä, vinkulelua vinguttavia tai rähiseviä koiria. Lykyn pää ja kroppa paloi saalistamaan, mutta ei voinut tai saanut. Saalistamisen päätarkoitus kun Lykylläkin oli puru, ravistus ja rauha (kuollut saalis suussa, mihin ei onneksi ikinä päädytty). Miten kovassa stressissä se joutuikaan elämään. Ei ihme, että se ei kestänyt. Lykky-paran paikka olisi ollut rajavartiolaitoksen koirana korvessa jonkin yksinäisen erämiehen luona, missä se olisi saanut maata samassa makuupussissa, jäljestää rajan ylittäjiä ja puraista ilkeimpiä kankusta.
Lykyn kanssa pentuna kaupungilla sosiaalistaminen meni siihen, että sitä piti kieltää autoja jahtaamasta ja lopettaa "sosiaalistaminen" siihen. Kävin tänään Giblin kanssa keskustassa. Gibli ei (ainakaan toistaiseksi) saalista autoja. Aluksi se katseli autoja ja ihmisiä, piippasi ja pyrki syliini. Nopsaan se alkoi katsella ympäristön tapahtumia ja pian tepsutti häntä pystyssä kuin mikäkin kaupunkikoira. Se tekee tuota uusia asioita kohdatessaan, saattaa piipata pari kertaa ja pyrkiä syliin, on hämillään, muttei paniikissa. Kun se on hetken tankannut syliäni tai jalkojeni läheisyyttä, se rohkaistuu ja tepsuttaa tottuneen oloisesti. Käydään kaupungilla huomenna uudelleen, jotta se vahvistuu. Ai niin, kirkkopuiston nurmikolla teetin muutaman sylkkärin, nyt se ampui nakin palasen perään vauhdilla ja unohti nakin vuoksi kaikki kaupunkihäiriöt. Se on nopsa oppimaan.
Vein pesulaan Lykyn pissimän maton, joka oli unohtunut esipesuni jäljiltä pojan huoneeseen. Sanoin varsin tutuksi käyneelle pesulan tädille, että nyt näitä mattoja alkaa taas tulla, kun talossa on uusi pentu. Hän kysyi, mitä edelliselle kävi. En paljastanut, että "tapoin sen, otin tilalle uuden". Sanoin, että meillä on kaksi koiraa.
 |
| Haikeuskuva Giblin kanssa :"Sinä olet rakas, mutta se ei poista Lykyn ikävää." |
2 kommenttia:
Seuraan blogiasi säännöllisesti ja voi, että nyt on pakko tehdä poikkeus ja kommentoida kun nuo sun tunteet niin osuvat ja uppoavat mitä tuohon Lykyn ikävään tulee. Viisi vuotta sitten piti tehdä erittäin raskas päätös ja päästää "ei vielä niin vanha" koira kivuttomille maille. Koiralla oli jatkuva, erittäin paha allergia, nivelrikko, patellaluksaatio ja siitä johtuvia selkä ym. vaivoja. Siltikin lähes tähän päivään asti olen miettinyt yön pimeinä tunteina aina aika ajoin teinkö oikein? Olisiko pitänyt yrittää vielä sitä, tätä ja tuota. Nyt on olen vähitellen armahtanut itseni, että päätös oli tuolloin oikea, vaikka se onkin ollut elämäni raskain päätös.
Tutut sanoivat silloin aikoinaan, että on onhan sinulla onneksi nuo kaksi koiraa ja ne varmaan lohduttavat surussa. EI, ei se näin mene! Melkein suutuin heille näistä sanoista. Muut koirat eivät ainakaan minua lohduttaneet, koska oli vaan niin hemmetinmoinen ikävä sitä yhtä. Puuttuvaa palaa sydämestä. Surua ei saa koskaan aliarvioida. Ikävä ja kaipaus kestää oman aikansa ja suru voi olla pitkä prosessi, joka tulee vaan käydä läpi vaihe vaiheelta. Minulla se on kestänyt lähes viisi vuotta ja nyt jo lähteneen koiran kuvia voi katsella tuntien vaan kaipausta, ei sitä raastavaa kipua kuten silloin ensimmäisinä vuosina.
Kovasti tsemppiä sinulle Lykyn ikävässä ja rapsuja tuolle uudelle, söpölle tulokkaalle. <3
Voi kiitos Anne.
Joskus ajattelen "kateellisena" niitä ihmisiä, joiden koira on sairastunut syöpään ja on siksi lopetettava. Siinä ei jossittelun varaa juuri jää, vaikka senkin täytyy olla hirveää.
Pentua pidellessä ilon kyyneliin sekoittuu surua ja ikävää. Välillä silittelen pennun nahkaa ja voin tuntea sitä samaa, mitä tunsin Lykkyä koskettaessani.
Pahin ahdistus Lykyn kuolemasta lievittyi viikoissa, mutta tämä suru iskee ajoittain ja epäusko vieläkin, miksi kaikki päättyi väärin.
Lähetä kommentti