Pahinta olisi unohtaa

Takana on vaikea viikko. Viikko sitten tulin eläinlääkäristä kotiin pelkän talutushihnan kanssa. Kauheinta on, kun herättyäni iskee tajuntaan vasta hetken päästä, että Lykky on poissa. Välillä olen toivonut, että pääsisin vähemmän ahdistavaan tilaan, jolloin en purskahtele itkuun jatkuvasti. Samalla toivon, etten ikinä unohda miltä Lykyn turkki tuntui, millainen se oli kotona ja millaista sen kanssa oli tehdä ja olla. Miltei sietämätön ahdistus iskee välillä. On vaikeaa olla kotona, jolloin käyn Lystin kanssa ajelulla. Kuvasin Lykkyä paljon loppuaikoina. Silti jäi ottamatta tärkeitä videoita, esim. kuinka se hyppi takajaloilleen saadakseen pujotettua päänsä kaulapantaan. Oli hankalaa imuroida, koska en halunnut hävittää Lykyn karvoja. Ei sillä, että ne yhdellä imuroinnilla häviäisivät. 

Lykky oli kanssani aina. Kun nyt sammutan työkoneen, se ei enää nouse ylös ja ravista turkkiaan lähtökuntoon. Kun sammutan kotikoneen, se ei enää tepsuta vierelleni. Minulla ei ole enää koiraa, jonka nostan tietokoneella ollessani syliini. Lykky ei enää tuhise ja paina kirsuaan polvitaipeeseeni, kun kävelee takanani metsäpolulla. Lysti on täällä, mutta se on hyvin huomaamaton.

Ikävöin Lykkyä valtavasti. Se oli perheenjäsen, joka eli kanssani kuusi vuotta ympärivuorokautisesti. Se oli kaunis, uljas, rohkea, täysillä asiat tekevä ja ihmisrakas koira. Kun vielä pääsisin silittämään sen sileää, pari numeroa liian suurta turkkia. Se alkaisi vispata häntäänsä ja kiemurrella, hypähtäisi hallitusti takajaloilleen ja alkaisi kaluta käsivarttani leikkimielisesti ja hellästi. Samalla pörröttäisin sitä mahan alta toisella kädelläni. Se haukahtaisi, jolloin sanoisin ohhoh, minkä jälkeen se heittäytyisi selälleen sätkimään ja jatkamaan leikkiä sillä tavoin. Sitten se ponkaisisi jaloilleen ja painaisi päänsä poskeani vasten, hengittäisi hiljaa ohimoni varjossa. 

En minä Lykystä halunnut luopua. Ei vaan ollut enää vaihtoehtoja. Vaikka kuinka pyöritän asioita, päädyn edelleen samaan lopputulokseen. Päivitin Lykyn oman sivun. Kirjoittaminen ehkä helpottaa.

Lykky nautti kynsien leikkaamisesta, ilahtui aina, kun otin sakset esiin.

Makasin kerrankin metsässä sen vieressä.

Lykky sylissäni, kun istun satulatuolissa tietokoneen ääressä.

Työkaveri, joka ei saanut tulla työhuoneeseeni.

Syliin rauhoittunut pötkylä

***

Kävin Lystin kanssa treenaamassa lyhyesti. Tsekkasin kontaktit, kepit ja käännöksiä. Koira nautti viilettämisestä. Kärsin vielä flunssasta, yskittää jatkuvasti kaiken maailman astmapiipuista huolimatta.

Punnitsin maanantaina Lystin. Se painoi 23,5 kg. Se on ihan passeli lukema. Tänään tuli jättikokoinen lentoboksi. Totuttelen Lystiä siihen siltä varalta, että tulee lähtö FMBB-kisoihin.