Mitä Lykylle tapahtui?

Kun olet poissa, kaikki tuska on enää minussa. 

Ei ole ollut vielä aamua, jolloin en olisi herännyt ahdistuneena ja surullisena. Onneksi on ystäviä, joiden kanssa voin pyörittää asioita yhä uudelleen. 

Lykky inhosi pennusta saakka yksinoloa. Vaikka minulla oli tilaisuus olla paljon kotona, järjestin tilanteita, jolloin sen oli oltava yksin ilman Lystiäkin. Ei se mitään tuhonnut eikä varsinaisesti metelöinytkään ihan pentuaikaa lukuun ottamatta, mutta läähätti. Eroahdistus paheni viimeisen vuoden aikana. Kuolalammikoita oli kotona kolmessa paikassa. Rintakarvat saattoivat olla kuolasta märät. Isotkin matot oli oiottava paikoilleen. Poika kertoi Lykyn poissa ollessani kulkeneen rauhattomasti ja uikuttaneen ulko-oven takana perääni. 

Lysky oppi sisäsiistiksi varsin myöhään. Viime syksystä alkaen virtsamäärät olivat välillä valtavia. Viime aikoina se alkoi pissiä myös sisälle, vaikka käytin sen illalla myöhään ulkona. Joskus laskin sen ulos yölläkin, jos heräsin tepsutukseen tai mietoon uikutukseen. Käytin sen ulkona ennen kotoa lähtöäni, silti matto saattoi olla märkä kotiin tultuani. Hätä saattoi iskeä myös 1,5 tunnin lenkin jälkeen heti sisälle tultuamme. Oli tavallista, että yksi matto oli koko ajan saunassa kuivumassa pesun jäljiltä. Asiaa tutkittiin sen elinaikana monta kertaa virtsateiden ultraääntä myöten, mutta vikaa ei löytynyt. Todennäköisesti se vain purki ahdistustaan.

Lykky metelöi autohäkissä. Pentuna pysähdyin kerran bussipysäkille laskemaan sen pissille, koska luulin sen kiljuneen jalat ristissä. Ei sillä mikään hätä ollut. Se halusi vain seuraa. Kun Lystiä ei ajaessa edes huomaa, niin Lykyn kuljettamisen kuulin ja tunsin. Ajoittain se puri autohäkin kaltereita samalla hätäisen vihaisena karjuen, välillä pyrki kaltereiden välistä takapenkille, etutassut kaapivat takapenkin selkänojaa. Välillä komensin, välillä tyynnyttelin sitä olemaan hiljaa ja käymään makuulle. Hetkeksi se asettuikin, kunnes komuaminen taas alkoi. Perillä häkin alustana ollut kuramatto oli rullalla ja/tai pitkin seiniä ja koira märkä. Aluksi luulin koiraparan olevan pississä, sitten tajusin sen kuolanneen.

Se ei ollut ääniherkkä tai alusta-arka. Se oli rohkea ja meni minne vaan.

Lykky oli kyltymätön rapsutuksille ja hyvänä pitämiselle. Siihen kätkeytyi ansa. Mitä enemmän sitä paijasi, sitä korkeammalle sen itsetunto nousi ja sitä enemmän se alkoi luoda ei-rakastavia katseita Lystiin. Niinpä Lykkyä oli pakko pitää hyvänä "liian vähän", jotta sen odotus ja stressi olisi laskenut ja jotta Lysti ei olisi kärsinyt. Opetin Lykylle olohuoneeseen paikan, mihin se hakeutui kehotuksesta. Siihen se osasi rauhoittua jotenkin.

Noin 2-vuotiaaksi saakka Lykyn maha oli kunnossa. Sitten se onneton nieli puolikkaan sukan, jonka jälkeen suolinukan toipumisessa meni pitkään. Ehkä se oli kohtalokasta tai sitten Lykky vain allergisoitui. Episodin jälkeen ruokavaliosta alkoi tipahtaa pois ruokia yksi toisensa jälkeen. Riisi aiheutti ripulia, samoin ohra ja maissi. Possun koira ripuloi, kalkkuna ja broileri kutitti tassuja, hirvi ja hevonen saivat suupielet ja silmänympärykset lehahtamaan, kala ei sopinut, strutsi-peruna ei imeytynyt laisinkaan, eläinlääkärin erikois-gastrointestinal-ruuan 4 nappulan koemaistelun se ripuloi. Ruoka-allergioiden suhteen eliminaatiodieettiä pidetään ainoana luotettavana selvittelykonstina. Systeemi oli minulle tuttu jo Lystin vuoksi. Loppuvuodesta alkaen keittelin Lykylle kaura-nauta-puuroa, välillä kananmunalla höystettynä. Satsiin kuului myös vitamiinit ja kivennäisaineet. Tällä systeemillä maha toimi normaalisti. Koska se laihtui 20 % alle ihannepainonsa, kyytipoikana meni reippaasti rasvaa. Syötin sitä kolmesti päivässä. Silti luut törröttivät yhä. Kokeissa löytyi B12-vitamiinin mataluus, mikä kertoi imeytymishäiriöstä. Kortisoli oli koholla, mikä viittasi stressiin. Viimeisimmät viikot annoin Lykylle omepratsolia, jotta mahdollinen mahalaukun tulehdus rauhoittuisi. 

Vuodenvaihteen jälkeen Lykky rikkoi tassunsa jäähän ja jäi agilitysta tauolle. Maaliskuisen varpaan venähdyksen jälkeen tassussa oli paketti. Lysky rauhoittui merkittävästi. Ehkä agility oli ollut liian hektistä? Toisaalta ei sitä enää intensiivisesti harrastettu, kesästä lähtien treenasimme keskimäärin kerran viikossa, lisäksi kisasimme harvakseltaan viikonloppuna. Olin opettanut Lykylle vireensäätelyä ja ehdollistanut sen narulelun heilautukseen. Se rauhoittui välittömästi, kun otin lelun esiin. En saanut ilmiötä hyvin videolle, koska koira rauhoittui ennen kuin ehdin käynnistää kuvauksen. Viimeisissä kisoissa Jyväskylässä rauhoitin sen näin ennen starttia hektisellä odotusalueella. Lähdössä se näki vain radan ja maalissa minut ja lelun. Kisojen ja treenien jälkeen Lykky kantoi lelua suussaan ja hakeutui hankeen makaamaan, jos sellaista löytyi. Autohäkin avattuani se kylläisenä tiputti lelun pois. 

Ulkoilimme paljon. Tavallisia oli arkisinkin 1,5-2 tunnin lenkit, jolloin Lykky sai haistella niin paljon kuin sielu sieti. Lykky rakasti uimista, mikä vaikutti reittivalintoihin. Haisteluhommia tarjosin myös, sieniä, esineruutua, seteleitä ja jäljestystä. Pidän edelleen tärkeänä lepopäiviä, jolloin levätään myös fyysisesti. Niitä mahtui vähintään yksi viikkoon. Ne ajat, jolloin olin kipeänä, menivät rauhallisesti. Kumpikaan koiristani ei vouhkannut, vaan molemmat asettuivat makaamaan. Kun tein töitä, sanoin "nyt teen töitä", jolloin Lykky kävi makuulle. Tosin se oppi aistimaan, milloin pidän taukoa ja nousi ylös pari minuuttia ennen, ravisteli ja venytteli pontevasti.

Lykkyä ei aikuistuttuaan päässyt kehumaan koirasosiaalisuudestaan. 3-vuotiaasta alkaen sitä ei voinut haistella yksikään koira. Se oli paljon paremmin hanskassa kuin Lysti sekä kotona että ulkona. Sopivalla hallinnalla ja oikeassa mielentilassa se oli välinpitämätön toisia koiria kohtaan, vaikka ne olisivat provosoineet. Silti ominaisuus vaikutti harrastamiseen, joten tavoitteellinen harrastaminen oli jätettävä monessa lajissa. Silti kaikenlaista jatkettiinkin enemmän tai vähemmän tosissaan.

Olin tarjonnut Lykkyä jo 3-vuotiaana työkoiraksi, mutta se oli jo silloin liian vanha. Sen jälkeen paneuduin tosissani koirien sielunmaailmaan ja käyttäytymiseen sekä muutin monia asioita, mikä helpotti elämäämme vuosien ajan. 

Alun perin itsenäinen pentu liittoutui kanssani vahvasti. Dorffi rakasti yhdessä olemista ja tekemistä. "Pieni hullu tyttö" odotti koko ajan, milloin tehdään jotakin. Sellainen on tavallaan ihanaa, mutta loi paineita ja huonon omatunnon. Minua surettaa, että ehkä juuri vahva sitoutuminen ja sen mahdollisesti lisäämä eroahdistus koitui Lykyn kohtaloksi. Lykky oli ja teki niin hyvin kuin kunnon paimenkoira voi. Vieraidenkin kanssa se oli loppuun saakka luotettava, mutta eläinlääkärissä oli parasta pitää koppaa.

Viime kuukausina koira stressasi enenevästi ja eroahdistus paheni. Kortisolitaso oli koholla, mikä myös selittyi stressillä. Se oli niin laiha, että luut törröttivät. En tiedä oliko Lykky kipeä jostakin. Luuvikoihin en usko, koska luusto oli A-luokkaa, koira oli loppuun saakka elastinen eikä viimeisimmässä fysioterapiassa löytynyt mitään isompaa jumia. Oliko jossakin kasvain, jota ei löydetty? Alkoiko se tuntea heikkoutensa? Joka tapauksessa Lykyn huono olo alkoi näkyä arvaamattomana käytöksenä Lystiä kohtaan. Lystin oli varottava ja minun oltava entistä valppaampi. Annoin Lykylle muutaman kerran anteeksi ja sääntelin elämäämme vielä tarkemmin. Lopulta tajusin, että alkoi olla enää ajan kysymys, milloin käy tosi pahasti. Minulla sentään oli vastuu molemmista koiristani ja niiden hyvinvoinnista.

Kävin monen Lykyn tunteneen koiraihmisen kanssa läpi, mitä vielä olisin voinut muuttaa tai tehdä toisin. Siitä ei ollut tarhakoiraksi tai edes omaan huoneeseen eristettäväksi eroahdistuksensa takia. Ne lyhyet ajat, mitä sitä joskus pidettiin oven takana, eivät jääneet keneltäkään huomaamatta. Oven alitse miltei valui vinkuvan ja hätääntyneen koiran kuolaama lätäkkö. Se pissi sisälle viidesti viikossa. Väärin olisi ollut eristää viaton Lystikään loppuiäkseen. Lykyn saalisvietti olisi ollut liikaa lapsiperheeseen. Harrastuskoiraksi sitä ei enää voinut antaa. Se voi huonosti psyykkisesti ja fyysisesti. Viimeisin puoli vuotta oli alamäkeä. En voi olla miettimättä, olisiko sillä ollut parempi elämä, jos se olisi alun perin päätynyt muihin hommiin tai toiseen perheeseen. Ja ylipäätään: Teinkö tarpeeksi? Olisiko minun pitänyt muuttaa elämääni vielä enemmän Lykyn ehdoilla tapahtuvaksi?

Olen jälkikäteen poikani kanssa ajatellut, että Lykky ei ollut paha, se ei vaan aina mahtanut itsekään itselleen mitään. Ehkä siinä vaan oli liikaa tavaraa, mitä sen pää ja kroppa ei lopulta kestänyt. Surettaa, että sen elämä loppui kesken, että tämä päättyi niin, miten sen ei ikinä olisi pitänyt päättyä.

Pidin Lykystä pennusta alkaen. Se oli upea ja olin siitä valtavan ylpeä. Tuntui, että sen kanssa olin itse jotakin enemmän. Lykky oli uskollinen, luotettava ja urhoollinen. Olisin ottanut sen autiolle saarelle ainoaksi kaverikseni. En minä halunnut siitä luopua. Mutta kotona eläminen kävi liian riskialttiiksi sen kanssa.

Lykky nukahti polvieni päälle lelu suussaan. Silitin sen uneen. Toivon, että luopumisen hetkellä kosketuksestani välittyi rauha ja hyväksyntä. Samalla kerroin, kuinka upea koira se oli ollutkaan ja miten paljon sitä rakastimme.

***

Jälkikirjoitus: Keskustelin pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkärin kanssa. Cushingin tautiin tai aivokasvaimeen oireet eivät sopineet. Kortisolitason nousu selittyi stressillä. Laihtumisen todennäköisin syy oli imeytymishäiriö, jonka syy oli ruoka-aineyliherkkyys. Muu käytös oli ahdistusta ja sen purkamista.