Lykyn kuoleman jälkeen olen miettinyt ihmisten ja koirien välille muodostuvia suhteita.
Ideaalitilanteessa löytyy oikea vastapari heti ja vaivatta, sekä koirista että ihmisistä. Jokainen tietää "me tehtiin melkein treenaamatta täydellinen suoritus" -koirakkoja ja ihmissuhteita, joissa jo nuorena aikuisena toisessa kolahti se jokin. Käsi kädessä istuva pariskunta kertoo 60 avioliittovuoden jälkeen, kuinka rakkaus on kestänyt.
Ideaalitilanteessa löytyy oikea vastapari heti ja vaivatta, sekä koirista että ihmisistä. Jokainen tietää "me tehtiin melkein treenaamatta täydellinen suoritus" -koirakkoja ja ihmissuhteita, joissa jo nuorena aikuisena toisessa kolahti se jokin. Käsi kädessä istuva pariskunta kertoo 60 avioliittovuoden jälkeen, kuinka rakkaus on kestänyt.
Sitten on tuhoisia tai väkivaltaisia suhteita. Eroaminen on vaikeaa, koska väkivallan jälkeen toinen katuu ja vannoo rakkauttaan, kunnes hiljalleen vaaleanpunainen unelma haalistuu ja taas räsähtää. Vaikka erotessa tekisi kuinka oikein, jää pitkäksi ajaksi kalvamaan, mitä teki väärin, olisiko toinen sittenkin muuttunut ja olisiko ehkä sittenkin onnistuttu. Saman kohtalon oletan olevan monilla vaarallisen koiran lopetettavaksi vievillä ihmisillä. Tekisi mieli jatkaa koiran kanssa, mutta ei voi, koska joltakin voisi lähteä henki. Tai tilanne, jossa koira on niin kipeä, että sitä ei voi enää auttaa. Rakkaus ja kaipaus jää silti. Miten ne loppuisivat kuin itikan lento?
Entä, jos puoliso on "melkein oikea"? Luotettava tyyppi, jota voi rakastaa hyvien ominaisuuksiensa takia, mutta syvemmät tunteet puuttuvat. Puoliso, joka tuo kotiin säännölliset tulot eikä petä... eikä sytytä. Ehkä pikkujouluissa tai Rodoksella pääsee kokemaan, mitä jää vaille? Vastaavasti koiramaailmassa jossakin yleisesti kivaksi mielletyssä rodussa voisi olla yksilö, jonka kanssa saisi tuloksia ja jonka kanssa olisi kiva harrastaa. Mutta vertaisit sitä aina toiseen rotuun ja kävisit kisoissa rapsuttamassa sellaista loppusyksy silmissäsi: "Tällaisen minäkin aina halusin. Tämä saa sydämeni läikkymään. Mutta minulla on nyt tämä ja tämän kanssa on ihan kiva harrastaa ja tässä on paljon hyviä puolia." Olisiko se oikein omaa kohtaan? En itse haluaisi olla sellainen puoliso kellekään. Aistiiko koira? Jos koira pian vieraaseen perheeseen tultuaan tietää, miten hierarkia rakentuu, niin se tietää myös tällaiset asiat.
Rakkautta ja kohteita on niin erilaista. Onhan myös ihminen ja koira eri asia, en sitä kiistä. Koira ei pääse lähtemään, vaikka kuinka tekisi mieli. Sen on mahdollisesti pakko kestää väärää ihmistä tai väärää koirakaveria.
Kun Lysti tuli, olin valtavan ilahtunut siitä, että meidän perheessä oli vihdoin koira, jonka kanssa tehdä kaikenlaista. Lystiä kohtaan tuntemukset muistuttavat sitä, kuinka lasta rakastetaan. Olen oppinut hyväksymään Lystin heikkoudet ja yritän auttaa niiden yli. Ilahdun aina, kun se edistyy. Suojelen sitä. Arvostan sen vahvuuksia ja sopivaa pehmeyttä tietyissä tilanteissa. Kisoissa tärkein nielemäni ajatus on ohjata Lystiä sen arvoisesti, talvisotahengessä. Arkielämässä Lysti toimii kuin luottoratsu.
Kun Lykky haettiin, päätin pentua pitäessäni, että tämä on hyvähermoinen, terve ja meistä tulee jotakin. Pidin jo ulkonäöstä. Lykky eli kuin vahvasti rakastunut ja mustasukkainen puoliso, joka ei kaihtanut keinoja. Samalla tunsin vahvan sitoutumisen ja halun tehdä yhdessä asioita. Lopulta se riutui tunteiden palossaan ja ikävissään eikä kroppakaan enää kestänyt. Sen kuoleman jälkeen olen minä riutunut.
Seuraava koira? Mitä haluan? Miksi haluan, mitä haluan? Mistä saan endorfiinit, kiksit ja palon, minkä takia herään viemään pentua pissille ja myöhemmin aamuisin toivottavasti valmennukseen tai kisoihin? Tahdonko helpompia onnistumisia vai taas haastetta ja kiroilua vireen, luonteen ja ylösmenokontaktien kanssa? Ja etenkin niiden jälkeisen onnistumisen tunteen? Voisiko elämä olla helppoa koirien kanssa? Pitääkö siitä tahallaan yrittää tehdä vaikeampaa? Onko pennun ottamisessa mitään järkeä?
Kun Lysti tuli, olin valtavan ilahtunut siitä, että meidän perheessä oli vihdoin koira, jonka kanssa tehdä kaikenlaista. Lystiä kohtaan tuntemukset muistuttavat sitä, kuinka lasta rakastetaan. Olen oppinut hyväksymään Lystin heikkoudet ja yritän auttaa niiden yli. Ilahdun aina, kun se edistyy. Suojelen sitä. Arvostan sen vahvuuksia ja sopivaa pehmeyttä tietyissä tilanteissa. Kisoissa tärkein nielemäni ajatus on ohjata Lystiä sen arvoisesti, talvisotahengessä. Arkielämässä Lysti toimii kuin luottoratsu.
Kun Lykky haettiin, päätin pentua pitäessäni, että tämä on hyvähermoinen, terve ja meistä tulee jotakin. Pidin jo ulkonäöstä. Lykky eli kuin vahvasti rakastunut ja mustasukkainen puoliso, joka ei kaihtanut keinoja. Samalla tunsin vahvan sitoutumisen ja halun tehdä yhdessä asioita. Lopulta se riutui tunteiden palossaan ja ikävissään eikä kroppakaan enää kestänyt. Sen kuoleman jälkeen olen minä riutunut.
Seuraava koira? Mitä haluan? Miksi haluan, mitä haluan? Mistä saan endorfiinit, kiksit ja palon, minkä takia herään viemään pentua pissille ja myöhemmin aamuisin toivottavasti valmennukseen tai kisoihin? Tahdonko helpompia onnistumisia vai taas haastetta ja kiroilua vireen, luonteen ja ylösmenokontaktien kanssa? Ja etenkin niiden jälkeisen onnistumisen tunteen? Voisiko elämä olla helppoa koirien kanssa? Pitääkö siitä tahallaan yrittää tehdä vaikeampaa? Onko pennun ottamisessa mitään järkeä?
Otin pennun mistä tahansa, taas on edessä riskit terveyden ja luonteen kanssa. Minullahan ei pitänyt olla pennun valitsemisen huolia vuosiin. Toisaalta olen tajunnut entistä paremmin, että pennun ottamisessa pelataan lottoa, missä kaikki on tuurissaan. Jotakin ikävää voi yrittää rajata pois, mutta silti se voi putkahtaa just omaan pentuun tai tulee yllätys, jota kukaan ei osannut ennakoida. Loputon penkominen tuskin tuo parempaa lopputulosta, siinä menee vain hermot. Yksi arvostamani kouluttaja ja esimieheni sanoi joskus, että jokaisen suomalaisenkin suvun komerosta löytyy vähintään yksi luuranko.
Niin tai näin, se on varmaa, että pennun valinnan jälkeen minulla on oltava olo, että nyt minulla on sylissäni "se jokin", jonka kanssa teen kaikkeni ja tahdon kulkea myötä- ja vastamäet. Oli se muista miten hullua tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti