"Ai sä vertaat koirasuhteita ihmissuhteisiin?"

Lykyn kuoleman jälkeen olen miettinyt ihmisten ja koirien välille muodostuvia suhteita.

Ideaalitilanteessa löytyy oikea vastapari heti ja vaivatta, sekä koirista että ihmisistä. Jokainen tietää "me tehtiin melkein treenaamatta täydellinen suoritus" -koirakkoja ja ihmissuhteita, joissa jo nuorena aikuisena toisessa kolahti se jokin. Käsi kädessä istuva pariskunta kertoo 60 avioliittovuoden jälkeen, kuinka rakkaus on kestänyt.

Sitten on tuhoisia tai väkivaltaisia suhteita. Eroaminen on vaikeaa, koska väkivallan jälkeen toinen katuu ja vannoo rakkauttaan, kunnes hiljalleen vaaleanpunainen unelma haalistuu ja taas räsähtää. Vaikka erotessa tekisi kuinka oikein, jää pitkäksi ajaksi kalvamaan, mitä teki väärin, olisiko toinen sittenkin muuttunut ja olisiko ehkä sittenkin onnistuttu. Saman kohtalon oletan olevan monilla vaarallisen koiran lopetettavaksi vievillä ihmisillä. Tekisi mieli jatkaa koiran kanssa, mutta ei voi, koska joltakin voisi lähteä henki. Tai tilanne, jossa koira on niin kipeä, että sitä ei voi enää auttaa. Rakkaus ja kaipaus jää silti. Miten ne loppuisivat kuin itikan lento?

Entä, jos puoliso on "melkein oikea"? Luotettava tyyppi, jota voi rakastaa hyvien ominaisuuksiensa takia, mutta syvemmät tunteet puuttuvat. Puoliso, joka tuo kotiin säännölliset tulot eikä petä... eikä sytytä. Ehkä pikkujouluissa tai Rodoksella pääsee kokemaan, mitä jää vaille? Vastaavasti koiramaailmassa jossakin yleisesti kivaksi mielletyssä rodussa voisi olla yksilö, jonka kanssa saisi tuloksia ja jonka kanssa olisi kiva harrastaa. Mutta vertaisit sitä aina toiseen rotuun ja kävisit kisoissa rapsuttamassa sellaista loppusyksy silmissäsi: "Tällaisen minäkin aina halusin. Tämä saa sydämeni läikkymään. Mutta minulla on nyt tämä ja tämän kanssa on ihan kiva harrastaa ja tässä on paljon hyviä puolia." Olisiko se oikein omaa kohtaan? En itse haluaisi olla sellainen puoliso kellekään. Aistiiko koira? Jos koira pian vieraaseen perheeseen tultuaan tietää, miten hierarkia rakentuu, niin se tietää myös tällaiset asiat. 

Rakkautta ja kohteita on niin erilaista. Onhan myös ihminen ja koira eri asia, en sitä kiistä. Koira ei pääse lähtemään, vaikka kuinka tekisi mieli. Sen on mahdollisesti pakko kestää väärää ihmistä tai väärää koirakaveria.

Kun Lysti tuli, olin valtavan ilahtunut siitä, että meidän perheessä oli vihdoin koira, jonka kanssa tehdä kaikenlaista. Lystiä kohtaan tuntemukset muistuttavat sitä, kuinka lasta rakastetaan. Olen oppinut hyväksymään Lystin heikkoudet ja yritän auttaa niiden yli. Ilahdun aina, kun se edistyy. Suojelen sitä. Arvostan sen vahvuuksia ja sopivaa pehmeyttä tietyissä tilanteissa. Kisoissa tärkein nielemäni ajatus on ohjata Lystiä sen arvoisesti, talvisotahengessä. Arkielämässä Lysti toimii kuin luottoratsu.

Kun Lykky haettiin, päätin pentua pitäessäni, että tämä on hyvähermoinen, terve ja meistä tulee jotakin. Pidin jo ulkonäöstä. Lykky eli kuin vahvasti rakastunut ja mustasukkainen puoliso, joka ei kaihtanut keinoja. Samalla tunsin vahvan sitoutumisen ja halun tehdä yhdessä asioita. Lopulta se riutui tunteiden palossaan ja ikävissään eikä kroppakaan enää kestänyt. Sen kuoleman jälkeen olen minä riutunut.

Seuraava koira? Mitä haluan? Miksi haluan, mitä haluan? Mistä saan endorfiinit, kiksit ja palon, minkä takia herään viemään pentua pissille ja myöhemmin aamuisin toivottavasti valmennukseen tai kisoihin? Tahdonko helpompia onnistumisia vai taas haastetta ja kiroilua vireen, luonteen ja ylösmenokontaktien kanssa? Ja etenkin niiden jälkeisen onnistumisen tunteen? Voisiko elämä olla helppoa koirien kanssa? Pitääkö siitä tahallaan yrittää tehdä vaikeampaa? Onko pennun ottamisessa mitään järkeä? 

Otin pennun mistä tahansa, taas on edessä riskit terveyden ja luonteen kanssa. Minullahan ei pitänyt olla pennun valitsemisen huolia vuosiin. Toisaalta olen tajunnut entistä paremmin, että pennun ottamisessa pelataan lottoa, missä kaikki on tuurissaan. Jotakin ikävää voi yrittää rajata pois, mutta silti se voi putkahtaa just omaan pentuun tai tulee yllätys, jota kukaan ei osannut ennakoida. Loputon penkominen tuskin tuo parempaa lopputulosta, siinä menee vain hermot. Yksi arvostamani kouluttaja ja esimieheni sanoi joskus, että jokaisen suomalaisenkin suvun komerosta löytyy vähintään yksi luuranko.

Niin tai näin, se on varmaa, että pennun valinnan jälkeen minulla on oltava olo, että nyt minulla on sylissäni "se jokin", jonka kanssa teen kaikkeni ja tahdon kulkea myötä- ja vastamäet. Oli se muista miten hullua tahansa.

Lystin tassut

Öisin on ollut pakkasta. Taivaalta on tullut lunta, rakeita ja vettä. Tuulee kylmästi.

Tiistaina havahduin ikävän tuttuun luputukseen. Lystin tassusta löytyi rakkulainen ihorikko, tyypillinen allergiamuutos. Aika ironista, klo 17 olisi lähtenyt lento Berliiniin, jos olisimme nousseet joukkueeseen. Ehkä joku hullu kevätkasvi on jo herännyt? Toisaalta Lysti piehtaroi nurmikolla, minkä jälkeen se on kuopinut silmiään ja kuonoaan. Aloitin Lystille siklosporiinin. Tiistaina se sai 20-kiloisen koiran annostuksen, sitten päivittäin 15-kiloisen koiran verran. Aloitan lääkkeen pienillä määrillä, koska Lysti voi viime juhannuksena lääkkeen aloitettuaan niin huonosti. Tassumuutos on nyt arpeutunut eikä uusia ihorikkoja näy. Viime vuonna koira pärjäsi alkuloudauksen jälkeen, kun annostelin siklosporiinia kahdesti viikossa 15-kiloisen koiran verran.

Huomenna olisi kotikisat. Siinä ja siinä, kestääkö tassu kivituhkalla revittelyn eli perunko vai enkö peru. Harmitus. 

Lysti portaissa ja muutakin

Lysti on rohkaistunut valtavasti sitten nuoruusvuosiensa ja yhä edistyy. Alusta-arka se on ollut aina. Sunnuntaina se ei enää pelännyt niin paljon kisapaikan odottelualueen betonialustaa kuin edellisissä kisoissa, jolloin räpiköi matalana jalat sivuillaan. Kerran sen siellä vedinkin lelussa roikkuen lattiaa pitkin ulko-ovelle. Hotelleissa se "leviää" laattalattioilla. Kauppakeskuksiin en sitä vie samasta syystä. Lentokentällä olisi ollut sama homma. Alla videolla olevia portaita Lysti on kulkenut ainakin viime alkusyksystä. Nykyisin se ei enää levahda räpiköimään mahallaan jalat sivuillaan, kuten aluksi. Yhä se portaista "syttyy". Joskus se avaa ääntään jo ennen ulko-ovea. Ja on siedätetty, palkattu ja patistettu, mutta rajansa siinäkin, paljonko naapureita voi tuollaisella volinalla kiusata. Alastulo sujuu hyvin. Luulen ylösmenon pelottavan, koska askelmien sivuilta näkyy alas. Keskellä menee betonipalkki, joten Lysti nousee askelmia keskellä kulkien. Tässä on video eiliseltä:

Emme sitten lähteneet FMBB-reissuun. En lähtenyt vain turistiksi Lystin kanssa, koska mm. edellä mainituista syistä se tuskin olisi matkastaan nauttinut. Peruin hotellin, lennot ja vuokra-auton. Lysti ehti saada passin ja leptospiroosirokotteen. Punkkipannan lisäksi olisi kuulunut laittaa paikallisvaleluliuos erilaisten hyttysten ja punkkien levittämien tautien varalta. Saksassakin voi huonolla säkällä saada sydänmadon tai ihodirofilarioosin. Siklosporiinia Lysti olisi voinut käyttää - Saksassa on samat dopingsäännöt kuin Suomessa. Toisaalta en ole sitä vielä aloittanut, koska Lysti ei ole vielä oireillut enkä halua käyttää immunosuppressoria turhaan. Toisaalta Saksassa kevät on pidemmällä. Torstain jälkeen joukkueeseen ei olisi enää noussut, vaikka joku olisi loukkaantunut. Varsinaiset kisat käydään pe-su. MM-joukkueen 1. varasija tulee varmaan jäämään uramme parhaaksi saavutukseksi. 

Lentoboksiin sain Lystin siedättymään. Se kesti siinä hyrskytystäkin.  

Ikävöin Lykkyä. Tajusin Lystin videoita ladatessani, että uutta materiaalia ei enää tule Lykyn kansioihin. Aika paljon siitä kuvia ja videoita otettiinkin. 

Mietin yhä, jos olisin koirat eristänyt kokonaan toisistaan. Ajan saatossa olisin lipsunut eristämisestä. Lykkyhän ei koko ajan kyräillyt, vaan loppuaikana aggressio vain leimahti yhtäkkiä muutaman kerran. Lykky varmaan voi niin huonosti. Aggressio oli arvaamatonta ja täysin armotonta. Väliin oli pakko mennä mitä pikimmin, paljain käsin ja valmistautumatta. Leimahduksen jälkeen Lykky luikki ulko-ovea vasten häntä koipien välissä tärisemään. Ja sitten ja silti Lykky hakeutui 99 %:sti Lystin lähistölle ystävällisin elkein, kai se sai Lystistä turvaa? Lykky ei olisi voinut olla se eristetty, joten eristyksessä olisi elänyt Lysti. Nyt, kun Lysti on saanut olla ainoana koirana, se ei enää kulje seinän vieruksia ja katso kulman takaa kaula pitkällä, voiko tulla. Jonkin verran se viettää aikaansa pojan sängyllä, mutta ei lainkaan siinä määrin kuin ennen. Lysti tykkää makoilla paljon olohuoneessa. Että olisi ollut väärin sitäkin kohtaan sulkea se yhteen huoneeseen. Lisäksi eristäminen ei olisi ratkaissut Lykyn laihtumista, pissimistä ja stressaamista enkä varpaan kuntoutuksen jälkeen olisi tiennyt, kuinka voin luottaa siihen vieraiden koirien kanssa. Voi rakas pieni tyttö, lepää rauhassa.

L & L maaliskuun alussa työhuoneesta tultuani

"... Mutta tiedän pikku prinssin saapuneen tähdelleen, koskapa aamunkoitossa en enää löytänyt hänen ruumistaan. Ei se ollutkaan mikään kovin painava ruumis... Ja öisin kuuntelen niin mielelläni tähtiä. Ne helisevät kuin viisisataa miljoonaa tiukua..." 

- Antoine de Saint-Exupéry "Pikku Prinssi" –

P.S. En kuuntele mielelläni tähtiä, vielä.

Eilinen rata

Tässä on vielä eilinen Jari Suomalaisen hyppäri. Kuva on julkaistu hänen luvallaan. Lystin kanssa olin ongelmissa hyppyjen 13 ja 16 jälkimainingeissa. 16 oli kuvasta poiketen tavallinen hyppy eikä okseri. Lisäksi jouduin vähän hakemaan Lystiä vasempaan käteen 6. hypyn persjätön jälkeen. 

(c) Jari Suomalainen

Lystille triplanolla ja hyppyserti

Lähdin aamusta perhematkalle Lystin kanssa. Tie oli kuiva eikä lumi jäänyt maahan, vaikka sitä perillä satoikin. 

Kaksi ekaa agilityrataa oli Herralan. Kolmas rata oli Suomalaisen hyppäri. Pidän molempien radoista, joten ennakkofiilis oli hyvä. 

Eka radan alku oli loivasti kiemurteleva. A:n jälkeen tein valssin, jotta sain koiran käännettyä u-putken edestä hypylle. Puomin jälkeen oli vähän slalomin tapaista. Näistä toisen hypyn ohjasin huonosti, jolloin Lysti käännähti väärään suuntaan. Sain sen ohjattua väärän siivekkeen ympäri ja siitä kepeille. Siinä paloi aikaa. Lopussa ei ongelmia ollutkaan, joten tultiin nollalla maaliin ja oltiin viidensiä.

Toisella radalla sukellettiin heti aluksi u-putken toiseen päähän. A:n jälkeen oli sama kuvio. Puomin jälkeen oli linjoissa ja kuvioissa miettimistä. Puomilta käännyttiin 180 astetta takaisin päin, jouduin Lystin saattelemaan puomin päähän. Heti tämän jälkeen ennen A:n ali menevää putkea olisi ollut parempi pyörittää koira toisen siivekkeen ympäri, mutta koska niin ei oikein ehtinyt tehdä, piti ottaa väärä siiveke. Tämä sujui suunnitellusti. Keppien jälkeen piti valssata pariin otteeseen u-putken edessä ja Lysti totteli. Sitten loppukiemurat ja maaliin. Nolla taas ja nyt oltiin kolmansia. Tämä oli meiltä päivän sujuvin rata.

Hyppärillä oli tosi jännä alku. Eka hypyltä käytiin ihan sivussa tekemässä yksi takaakierto ja palattiin eka hypyn vierelle lyhyeen putkeen, miltä jatkettiin kepeille. Valitsin ulkopuolen kepeille viennissä ja Lysti niille mukavasti upposikin. Sitten oli takaakiertoja, tein jopa takaakierto-persjätön, jossa inhottavan sadasosasekunnin en nähnyt koiraani. Vekkasin Lystin putkeen ja sitten olikin 7 metrin väleillä pituus ja muuri ja suoran päässä pitkittäinen hyppy. Olin jäljessä, joten Lysti hypyn jälkeen aprikoi, minne kääntyä. Sain sen käännähtämään aprikoinnin jälkeen oikeaan suuntaan. Sitten takaakierto, suora putki ja taas piti koiran hypätä suoraan ja käännähtää. Tässä oli toinen huono paikka, koska jäin jälkeen. Lopussa oli välistäveto, putki ja loppuhypyt. Tehtiin nolla. Oltiin kolmansia ja Lysti sai hyppysertin. 

Vuosi sitten Lykky sai samana päivänä agilitysertin, muistelin sitä menomatkalla. Tänään oli jotenkin kauhean herkkä paikka pokata palkinnot ja hyppyserti enkä siitä ilman kyyneliä selvinnytkään.

Lysti sai possun keitinlientä juomaksi. Se on aika tarkka prosenteista. Jos lantraan sitä vedellä liikaa, koira ei juo. Tänään viimeisin satsi oli liian laimeaa. Anteeksi Tikkinen.

Oli pohdinnat unohtua. Lykky oli herkkä ohjattava eikä antanut mitään anteeksi, sujahti väärälle esteelle tai tiputti riman. Mutta herkkä on Lystikin. Jos sille ei kunnolla merkkaa käännöstä, se jatkaa suoraan. Lisäksi tänään tuli monta turhaa kaarrosta tai käännöstä, erityisesti hankalasti ohjattavien hyppyjen jälkeen. Todennäköisesti Lysti reagoi rytmini muutokseen ja se näkyy sitten noin. Pitäisi taas videoida. 

Kokenut koiranomistaja vastaa

Kun on omistanut kaksi koiraa 6 vuoden ajan, voi perustaa oman "kokenut koiranomistaja vastaa" -palstan. Sinne onkin jo tullut kysymyksiä:

Meneekö kaksi koiraa siinä missä yksikin?

Ei mene. Kokeilepa laittaa 2 koiraa yhden koiran autohäkkiin tai ruokkia ne samalta lautaselta. Tai pukea ne samaan toppaloimeen.

Kai jotakin etua saa siitä, että on jo kouluttanut yhtä koiraa?

Luultavasti taskussasi on vain sellaisia opetustapoja, jotka tuottavat tuloksia, joita et halua. Tai tapoja, jotka sopivat vain ensimmäiselle koirallesi. Uudemmat konstit ovat sinulle tuntemattomia, joten olet saman itsellesi vieraan valikoiman edessä kuin ensimmäisen koirasikin kanssa.

Mutta olet varmasti oppinut jotakin koirien käsittelystä ja opettamisesta?

Kyllä, yhdenlaisen koiran. Mutta toinen koira on eri yksilö ja suurin osa ensimmäiselle koiralle sopivista metodeista on täysin sopimattomia seuraavalle. Lisäksi jos toinen on herkkä ja toinen kovemmasta puusta veistetty, siinä vaiheessa, kun toista säädetään kuunteluasentoon, toinen on piiloutunut vaatehuoneeseen.

Säästääkö, kun voi ostaa enemmän ruokaa kerralla?
Ei säästä, koska molemmilla koirilla on eri ruuat. Ruokien säilytykseen menee tuplasti tilaa.

Varusteita voi vuorotella?
Ehkä noutokapulaa. Hihnoja, taluttimia, takkeja ja alustoja täytyy olla tuplaten, jos ei liiku yhden kanssa kerrallaan.

Voiko niitä aktivoida yhtä aikaa?
Totta kai voi. Katso alla oleva video. (Yhden koiran autohäkki oli vuorattu tuollaiseksi, koska sitä oli käytetty kennelyskäisten koirien "höyrykoppina".)

Lysti huollossa

Lysti pääsi fysioterapiaan. Olihan sillä taas triggereitä ja jumeja, mutta aukeni hyvin.

Tänä aamuna, 3 viikkoa Lykyn kuolemasta, en ensimmäistä kertaa herännyt kamalaan ahdistukseen. Tajusin kyllä taas herättyäni, että mikään ei ole enää ikinä ennallaan, mutta jotenkin oli levollisempi olo.

Olen miettinyt tyhjyyden täyttämiseksi toista koiraa yhä enemmän. Aluksi mietin jotakin ongelmakoiraa. (?!!) Sitten ajattelin, että Lysti ansaitsee parempaa. 

Täällä pakastaa öisin ja satelee lunta, joten en ole pitänyt kiirettä punkkipannan kanssa.

Treeniä Tikkisen kanssa

Kävin Lystin kanssa agilityhallilla.

Siellä oli rata, millä sai treenata putki-keppi-erottelua ja putki-puomi-erottelua. Lysti oli mainio. Testasin kepeillä päällejuoksu-persjättöä, kuten myös "kiertävää" takana leikkaamista. Pujottelu ei häiriintynyt. 

Lysti on saanut kulkea paljon kaverinani. Otan sen usein autoon mukaan, kun käyn autolla asioilla. Ollaan ulkoiltukin paljon.

Punkkipannan otin pois, kun pakkasta on ollut joka yö, alimmillaan 9 astetta.

FMBB-kisoihin ollaan yhä 1. varasijalla. Näillä näkymin perun matkani viikonloppuna, jos sinne näyttää lähtevän täysi joukkue. Jos itse kisojen aikana joku koira loukkaantuu, varakoira ei nouse paikkaamaan. (Ihmeellinen sääntö.)

Lie turha sanoa, että Lykkyä on yhä iso ikävä. Viimeksi tänä aamuna mietin, kuinka olisin halunnut sen näkevän tämänkin kevään. Ja välillä mietin sellaisia, että missähän se nyt on.

Teinkö minä sen koiran kanssa tarpeeksi?

Pääsiäissunnuntai klo 5.55. Olen havahtunut hereille. "Minulla on kamala ikävä Lykkyä", sanon hiljaa. Jossakin vaiheessa nukahdan herätäkseni samaan ikävään. Tulee melankolinen päivä. 

Mietin millaista olisi, jos Lykky vielä eläisi. Se voisi jo lenkeillä, mutta varvas tuettaisiin yhä. Suunnittelisin hyppytekniikkatreenejä ja toivoisin, että varvas kestäisi. Se tepsuttaisi treenin jälkeen hankeen mahalleen jäähdyttelemään. Voisin rutistaa, pörröttää ja silittää sen liian isoa turkkia. 

Oikeasti Lykky ja Lysti olisi pitänyt eristää toisistaan loppuiäkseen. Lysti olisi elänyt loppuelämänsä makuuhuoneessa, koska Lykky ei olisi kestänyt olla yksin. Olisin käynyt viatonta Lystiä välillä moikkaamassa. Lykky olisi hallinnut muuta taloa ja liittoutunut enemmän kanssani. En olisi jaksanut ulkoiluttaa molempia erikseen, joten olisin käyttänyt ne ulkona yhtä aikaa. Joka kerta olisi ollut riskin paikka, kun Lysti olisi astunut huoneesta Lykyn valtakuntaan.

Alan pyörittää tuttua kehää: Miksi minä Lykyn lopetutin? Koska oli ajan kysymys, milloin käy liian pahasti. Koska Lykkyä ei voinut eristää eroahdistuksensa takia. Koska se laihtui luurangoksi eikä ruoka imeytynyt kunnolla. Koska en voinut laittaa kiertoon koiraa, joka ei voi olla yksin eikä toisten koirien kanssa, pissi sisälle ahdistustaan useita kertoja viikossa, jolla oli imeytymishäiriö, laajat ruoka-aineyliherkkyydet ja uutena riski varpaan särkymisestä uudelleen.  

Mitä minä Lykyssä kaipaan? - Olemusta ja intoa ja kaikkia hetkiä, jolloin olimme yhtä. Tällainen Lykky oli nuorempana ja olisi ollut vanhempanakin, jos sen olisi voinut sallia. Vanhempana se olisi alkanut vilkuilla tuolta Lystiä sillä silmällä. Lykyn kanssa minulla oli aina suunnitelmia, mitä tehdä ja mihin kiinnittää huomiota. Lykyn kanssa ei vain eletty. Totta, meillä oli aina joku projekti. Lenkillä tavoittelin rentoa tunnelmaa ja sopivaa hallintaa. Katusählyä pelaavien pallon ohitus oli tehtävä. Häiriötreenit hypyillä oli projekti. Takaakierto-persjättö ilman riman tiputusta oli projekti ja onnistuikin lopuksi. Yhdellä kesälomalla opetin Lykylle kepit. Jne.

Lysti on eri maata. Sen kanssa "vain" eletään ja harrastetaan. Välillä käyn vilkaisemassa, hengittääkö se. Lenkillä kävelen tavallisesti enkä skannaa ympäristöä haasteisiin varautuen.

Mikä nyt on elämäni tarkoitus? Myynkö kaiken ja muutan Lystin kanssa Välimeren äärelle lämpimään, missä niska ja selkä tykkää? Otanko uuden belgianpaimenen? Siksi belgialaisen, koska niihin olen siedättynyt. Haluanko oikeasti pennun vai kaipaanko vain Lykyn korvaajaa?

Minua on edelleen vaivannut, teinkö tarpeeksi Lykyn kanssa. Töitä minulla ei ollut sille tarjota. Terapiakoiran hommat olivat lähellä, mutta koulutukseen olisi vaadittu koirasosiaalisuutta. Lykky olisi ollut mainio etsimään kadonneita koiria, mutta lopputulos ei olisi ollut toivottu. Toko ja pk-puoli (jälki ja viesti), vesipelastus ja etsintätreenit jäivät, koska muiden koirien kanssa oli hankalaa. Jäljelle jäi agility oheistreeneineen, tottistelut kaduilla ja kentillä, vieheleikki, hajuhommat, ulkoilut, laumassa elämisen tasapainoilu ja arkihallinnasta kiinni pitäminen. Luulen, että aika harva tajuaa tai itsekään tajuan, mitä kaikkea arjen hallintaan ja pyörittämiseen kuului. Otin koirat usein matkaan kauppareissulle, jolloin voitiin käydä vaihteluksi eri seuduilla kävelyllä. Olisiko minun pitänyt ajaa Lykyn kanssa joka päivä 2 km:n asfalttijälki, jotta se olisi ollut tyytyväinen? Entä, jos varvas ei olisi kestänyt ja sairauslomat olisivat pidentyneet kuukausiksi, kuten suurimmalla osalla tietämistäni malikoista on käynyt?

Jos Lykky sai kotona rynniä, oli se ulkonakin ykkönen. Jos uloslähtö sujui hyvin, koira oli "minun" ja asiat sujuivat. Tällainen mielentila *KLIK* vaati vähän töitä, ei mitään hetken kikkaa, vaan määrätietoista elämisen tapaa.

Mitä Lykyn kanssa tuli tehtyä? (Lihavoituja tekstejä klikkaamalla pääsee videoihin.)

• Normaaleja pentuhommia: Paljon metsässä liikkumista ja jäljen aloitustreenit. Hihnakäytös. Etenkin Lystin ja muidenkin koirien kanssa oleminen. 
• Pentu mukaan kaikkialle, myös ilman Lystiä. Eihän Lykky mitään siedätystä tarvinnut, se oli kaikkialla heti kuin kotonaan, minne ikinä veinkin. 
• Yksin olemisen harjoittelua 
• Kosketusalustan treenaaminen
• Tottelevaisuuskoulutusta: tottista ja tokoa. BH-käyttäytymiskoe 2-vuotiaana erinomaisin arvosanoin, pian alokasluokan tokokoe tuomarin kehuin. Opetin myös avoimen ja voittajan tokoluokan liikkeet.
• Peltojälkeä noin 40 x, harrastus hiipui, koska se ei minua napannut. Sittemmin metsäjälkiä. Lykky oli todella motivoitunut.
• Viestitreenit
• Ihmisten etsimistä metsässä
• Asfalttijälkeä - joskus Lykyn kanssa jäljestin pojan tekemän reitin.
• Hajuerottelua
• Setelien etsintää ulkona ja sisällä
• Sienten etsintää
• Esineruutua x miljoona milloin missäkin metsässä tai niityllä, välillä spontaanisti Lystin tossua etsien ja kaupungissa esim. kesäteatterin katsomossa 
• Agilityn oheisharjoitteena jumppaa kavaleteilla tai tikkailla, pallolla, tasapainotyynyllä, ryteikössä rämpimistä, erilaisia jumppaliikkeitä, hyppytekniikkaa
• Tikapuita pitkin  taiteilu
• Uidessa esineen hakua, "hukkuneen" vetämistä, vireen hallintaa ja luopumista siinäkin
• Soutukaverina olemista
• Kaikenlaisia temppuja: narun katkaiseminen (siltä varalta, että olisin joutunut panttivangiksi sidotuksi vuoren sisään), gimme five, kattilan päällä tasapainoilu, laatikkoon meno, tuohen repiminen haloista sytykkeeksi, takajaloilla seisominen, kierähtäminen kyljeltä toiselle, peruuttaminen, takana kulkeminen (Lykky piti kirsunsa polvitaipeessa), jalkojen välissä kulkeminen, ryömiminen, kaulapannan omatoiminen pujotus, arkikäskyinä tassupesulle meno, pissin teko, kyljelleen rauhoittuminen jne.
• Arkikäskyinä paikalla oleminen, maahanmenon ja luoksetulon vahvistus, oli koira kaukana tai lähellä. Samoin irrotukset aina tarkat. "Nätisti"-käskyllä ohitettiin ilman seuruutusta hankalat tilanteet.
• Vieheleikki vireen purkuun ja hallintaan
• Erilaiset treenit vireen säätelyä varten Lystin kanssa tai ilman
• Peti-paikan opettelu ja siihen rauhoittuminen
• Pevi-koulutus ja siihen liittyvät laumalenkit (kaikki koirat irti) x useita 100 km:n päässä
• Itse agility, pentutreenit toisella paikkakunnalla, etäohjaukset, sittemmin erilaiset valmennukset omalla ja toisilla paikkakunnilla
• Muutaman tunnin kävelyt lähistön eri luontopoluilla
• Normaalit lenkit ja pidempi 1,5-2 h lenkki 2-3 kertaa viikossa (ei kovilla pakkasilla eikä kaatosateessa (paitsi joskus vahingossa))
• Canicross
• Kickbikella lenkit
• Lumikenkäily
• Hiekkakuopilla juoksentelu
• Ihan vain leikkiä ja nujuamista
• Fysioterapia
• Hieroin Lykyn säännöllisen epäsäännöllisesti
• Paljon yhdessäoloa: olin Lykyn aikana pitkillä sairauslomilla tai tein osa-aikatyötä ja etätöitä kotoa käsin. Tämä mahdollisti ulkoilut ja treenaamiset myös keskellä päivää. Lykky oli apuna myös halkohommissa ja mitä kotihommia ikinä tehtiinkään. Lystillä oli ainakin kuutena kesänä tassut auki allergian takia, joten Lykky oli se, jonka kanssa kesäisin puuhasin eniten.

Arkisysteemejä

• Makkarin ovi kiinni: olin resurssi.
• Vieraiden käyminen: Lykkyä ei saanut tervehtiä heti tai paijata liikaa, jottei itsetunto noussut ja käynyt Lystin kimppuun.
• Mistään ovesta ei saanut rynnätä.
• Autoon ja autosta pois sai hypätä vain pyynnöstä. Autohäkin ovea pystyi pitämään auki, ja näin kerran vahingossa agilityhallilla teinkin. Koira makasi häkissään, vaikka ohi kulki leikkiviä ja haukkuvia koiria. Itse asiassa Lykky oli häkissä hiljaa, jos häkin ovi oli auki. En luottanut siihen 100 %:sti, joten tein sitä vain keskenämme treenatessamme.
• Kumpikaan koira ei saanut olla keittiössä (paitsi Lysti joskus), jos siellä käsiteltiin ruokaa. Vain käskystä sai tulla syömään.
• Jos Lykky kävi kierroksilla, käskin sen "pedille" rauhoittumaan. Peti oli maton pääty tietokoneen lähellä. Siinä ei voinut olla mitään oikeaa petiä, koska se olisi voinut olla resurssi.
• Ei leluja lattialla
• Hihnassa ei saanut vetää.
• Irti ollessa "kohteliaan koiran" säännöt, oikeanlaiset ihmisten ohitukset, ei ryntäilyjä jne.
• Yksikään koira ei saanut tulla Lykkyä 1,5 metriä lähemmäs. Ei ollut paljon tulijoitakaan, mutta kisoissa piti olla tarkkana.
• Agilityssa en sallinut minkäänlaista napsimista, tosin ei Lykky sitä ikinä yrittänytkään. Lelun oli irrottava heti käskystä ja se toimikin alusta lähtien.

Lystin kanssa kisoissa

Kisapaikan valitsemisesta on tullut tiedettä, koska vältän liukkaita ja liian tarttuvia alustoja. Onneksi pitkäperjantaiksi oli tarjolla kunnon kivituhkaa ja lämpimät vesivessat. Kisasin Lystillä. Suoraan sanottuna olin aika pihalla ja mennessä nieleskelin kyyneliä moneen otteeseen.

Ensimmäinen rata oli hyppäri. Kolmannelle hypylle tuli takaakierto, jonka jälkeen oli linjattava, jos mieli saada koira oikeaan putkenpäähän. Kepeille vienti oli miltei 180 astetta nurjasta kulmasta. Lysti upposi pujotteluun hyvin, vaikka ensin kulmaa pelkäsinkin. Keppien jälkeisessä päällejuoksu-takaakierrossa myöhästyin. Putkijarru toimi. Aika lopussa u-putken jälkeen unohdin, missä piti olla. Jotenkin seikkailin oikeaan paikkaan. Nollalla tultiin maaliin. Oltiin kuudensia, kärkeen vajaa 3 sekuntia.

Toinen rata oli agilityrata. Siinä oli yksi tiukka hyppykohta, missä aika lähekkäin hyppyjä. En ottanut Lystiä kunnolla siivekkeen ympärikierron jälkeen haltuuni ja niin se poimi viereisen hypyn uudelleen. Hylkäys siltä radalta. Muuta virhettä ei tullutkaan.

Kolmas rata oli agilityrata. Olin juuri saapastelemassa kohti ekaa hyppyä, kun Lysti sujahti ohitseni. Karjaisin "paikka". Lysti pysähtyi juuri ennen ensimmäistä rimaa ja käskin sen uudelleen lähtöön. Sitten pysyi. Alun pystyi ohjaamaan useammalla tavalla, valitsin takaakierto-päällejuoksun. A:n jälkeisen elämän arvioin jotenkin väärin rataantutustumisessa. Ei tullut mieleenikään, etten ehtisi Lystin alta u-putken toiselle puolelle. Tuli hirveä kiirus, Lystin ohjaus myöhästyi ja se lenkitti varmaan 3 sekuntia. Jotenkin sain sen huidottua oikealle hypylle ja lopulta pääsin kyytiin mukaan, kun koira oli u-putkessa. Oikein huokaisin. Lysti haukkui putkesta tullessa minulle hyvin merkitsevästi. Sitten seurasikin päivän paras osuus. Se oli kepeillä tosi kiihtynyt ja mietin, että noinko pujottelee loppuun. Pujotteli se, ja seuraavaan slalom-välistävetokiemuraan se teki tosi pienet tiet, takajalat täynnä työntövoimaa. Oli oikein unelma ohjattava, "pakkohan tässä on jonkin töitä paiskia ja kiriä aikaa umpeen". Puomi otettiin puhtaasti, samoin loppukiemurat. Tehtiin toinen nolla. Oltiin seitsemänsiä. En jäänyt katsomaan tuloslistaa, mutta veikkaan kaarrosten maksaneen monta sijaa.

***

Oli haikeaa kaivaa Lystin kisakirja Lykyn kisakirjan ja papereiden vierestä. Jätin Lykyn paperit edelleen kisatarvikkeisiin. Kepeille viennissä toivoin, että minulla olisi ollut Lykky kisakaverinani. Välillä rataantutustumisessa mietin, kuinka olisin vienyt Lykkyä. Lisäksi tässä yhtenä iltana tajusin, että kun laitan makkarin oven kiinni, voin kuvitella Lykyn yhä olevan talossa ja hengissä. Suru ja ikävä on edelleen päällimmäinen olotila, vaikka hetkellisesti huokaisenkin, kun ei tarvitse enää pelätä. Lysti ei enää kurkista nurkan takaa kaula pitkällä. 

Silti kaipaan Lykkyä kipeästi ja minusta tuntuu, että Lykyn kanssa olin jotakin enemmän.

Tuli pojan kanssa vielä Lykyn nimikin puheeksi. Se kun ei oikein ehkä sopinut. Poika totesi hauskasti, että se olikin sopivan hoopo nimi meidän Hoopo Hopolle. Silloin, kun Lykky läähätti tyytyväisenä, se muistutti Hessu Hopoa.

Viime viikolla lohdutti Kuningasidean Pohjolan tuulet. Erityisesti nämä säkeet osuvat: "Vaikka kuinka koetin nähdä ja ymmärtää paremmin, ehkä sittenkin ymmärtämättä vois olla helpommin..." ja "En tiedä mikä on vaikeempaa, se että muistaa vai se, että jotain unohtaa..." (Alun "onnen jakaminen" kuulostaa sen sijaan irvokkaalta.)

Sen vielä unohdin sanoa, että agilityporukka osaa olla hienotunteista. Sain monta surullista tervehdystä, jotka tulkitsin osaa ottaviksi.

Treeniä ym.

Ensinnäkin laitoin Lystille Seresto-punkkipannan viikonloppuna. Sen kanssa voi uida eikä koiran pesu lopeta valmisteen vaikutusta, kuten valeluliuosten kanssa käy. Agilityssa panta ei ole ideaali.

Aluksi Lysti ei suostunut lentoboksiin, mutta tajusin huikata sille, että "hyppää kyytiin". Sillä se sinne loikkasi. Sen jälkeen Lysti on syönyt siellä ruokansa. Tänään kiinnitin boksiin ovenkin.

Kävin tänään agilityhallilla. Vahvistelin kontakteja ja harjoittelimme keppejä. Lystillä on ongelmia niiden hakemisessa hankalammista kulmista. (Lykky haki ne mistä vain, mutta siitä on nyt turha haikailla.) Yskittää ja happi loppuu yhä.

Keskustelin pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkärin kanssa Lykystä. Hänestä Lykyn oireet ja arvot eivät sopineet Cushingiin. Aivokasvain olisi tehnyt neurologisia oireita. Laihtumisen riitti selittämään imeytymishäiriö, jonka syy oli ruoka-aineyliherkkyys. Muut oireet sopivat ahdistuksen aiheuttamiksi. Päivitin ja tarkensin edellistä kirjoitustani Lykystä. Se on jonkinlainen Lykyn sairauksien muistokirjoitus, jota palaan vielä lukemaan. Eilen iski hirveä ikävä, kun huomasin Ruffwearin laatikon, missä sille tuli tossut, joita se olisi pitänyt tassuvammansa takia. Muistan, miltä varpaat ja anturat tuntuivat, kun mallasin tossuja jalkoihin. Lykky vain seisoi hiljaa.

Mitä Lykylle tapahtui?

Kun olet poissa, kaikki tuska on enää minussa. 

Ei ole ollut vielä aamua, jolloin en olisi herännyt ahdistuneena ja surullisena. Onneksi on ystäviä, joiden kanssa voin pyörittää asioita yhä uudelleen. 

Lykky inhosi pennusta saakka yksinoloa. Vaikka minulla oli tilaisuus olla paljon kotona, järjestin tilanteita, jolloin sen oli oltava yksin ilman Lystiäkin. Ei se mitään tuhonnut eikä varsinaisesti metelöinytkään ihan pentuaikaa lukuun ottamatta, mutta läähätti. Eroahdistus paheni viimeisen vuoden aikana. Kuolalammikoita oli kotona kolmessa paikassa. Rintakarvat saattoivat olla kuolasta märät. Isotkin matot oli oiottava paikoilleen. Poika kertoi Lykyn poissa ollessani kulkeneen rauhattomasti ja uikuttaneen ulko-oven takana perääni. 

Lysky oppi sisäsiistiksi varsin myöhään. Viime syksystä alkaen virtsamäärät olivat välillä valtavia. Viime aikoina se alkoi pissiä myös sisälle, vaikka käytin sen illalla myöhään ulkona. Joskus laskin sen ulos yölläkin, jos heräsin tepsutukseen tai mietoon uikutukseen. Käytin sen ulkona ennen kotoa lähtöäni, silti matto saattoi olla märkä kotiin tultuani. Hätä saattoi iskeä myös 1,5 tunnin lenkin jälkeen heti sisälle tultuamme. Oli tavallista, että yksi matto oli koko ajan saunassa kuivumassa pesun jäljiltä. Asiaa tutkittiin sen elinaikana monta kertaa virtsateiden ultraääntä myöten, mutta vikaa ei löytynyt. Todennäköisesti se vain purki ahdistustaan.

Lykky metelöi autohäkissä. Pentuna pysähdyin kerran bussipysäkille laskemaan sen pissille, koska luulin sen kiljuneen jalat ristissä. Ei sillä mikään hätä ollut. Se halusi vain seuraa. Kun Lystiä ei ajaessa edes huomaa, niin Lykyn kuljettamisen kuulin ja tunsin. Ajoittain se puri autohäkin kaltereita samalla hätäisen vihaisena karjuen, välillä pyrki kaltereiden välistä takapenkille, etutassut kaapivat takapenkin selkänojaa. Välillä komensin, välillä tyynnyttelin sitä olemaan hiljaa ja käymään makuulle. Hetkeksi se asettuikin, kunnes komuaminen taas alkoi. Perillä häkin alustana ollut kuramatto oli rullalla ja/tai pitkin seiniä ja koira märkä. Aluksi luulin koiraparan olevan pississä, sitten tajusin sen kuolanneen.

Se ei ollut ääniherkkä tai alusta-arka. Se oli rohkea ja meni minne vaan.

Lykky oli kyltymätön rapsutuksille ja hyvänä pitämiselle. Siihen kätkeytyi ansa. Mitä enemmän sitä paijasi, sitä korkeammalle sen itsetunto nousi ja sitä enemmän se alkoi luoda ei-rakastavia katseita Lystiin. Niinpä Lykkyä oli pakko pitää hyvänä "liian vähän", jotta sen odotus ja stressi olisi laskenut ja jotta Lysti ei olisi kärsinyt. Opetin Lykylle olohuoneeseen paikan, mihin se hakeutui kehotuksesta. Siihen se osasi rauhoittua jotenkin.

Noin 2-vuotiaaksi saakka Lykyn maha oli kunnossa. Sitten se onneton nieli puolikkaan sukan, jonka jälkeen suolinukan toipumisessa meni pitkään. Ehkä se oli kohtalokasta tai sitten Lykky vain allergisoitui. Episodin jälkeen ruokavaliosta alkoi tipahtaa pois ruokia yksi toisensa jälkeen. Riisi aiheutti ripulia, samoin ohra ja maissi. Possun koira ripuloi, kalkkuna ja broileri kutitti tassuja, hirvi ja hevonen saivat suupielet ja silmänympärykset lehahtamaan, kala ei sopinut, strutsi-peruna ei imeytynyt laisinkaan, eläinlääkärin erikois-gastrointestinal-ruuan 4 nappulan koemaistelun se ripuloi. Ruoka-allergioiden suhteen eliminaatiodieettiä pidetään ainoana luotettavana selvittelykonstina. Systeemi oli minulle tuttu jo Lystin vuoksi. Loppuvuodesta alkaen keittelin Lykylle kaura-nauta-puuroa, välillä kananmunalla höystettynä. Satsiin kuului myös vitamiinit ja kivennäisaineet. Tällä systeemillä maha toimi normaalisti. Koska se laihtui 20 % alle ihannepainonsa, kyytipoikana meni reippaasti rasvaa. Syötin sitä kolmesti päivässä. Silti luut törröttivät yhä. Kokeissa löytyi B12-vitamiinin mataluus, mikä kertoi imeytymishäiriöstä. Kortisoli oli koholla, mikä viittasi stressiin. Viimeisimmät viikot annoin Lykylle omepratsolia, jotta mahdollinen mahalaukun tulehdus rauhoittuisi. 

Vuodenvaihteen jälkeen Lykky rikkoi tassunsa jäähän ja jäi agilitysta tauolle. Maaliskuisen varpaan venähdyksen jälkeen tassussa oli paketti. Lysky rauhoittui merkittävästi. Ehkä agility oli ollut liian hektistä? Toisaalta ei sitä enää intensiivisesti harrastettu, kesästä lähtien treenasimme keskimäärin kerran viikossa, lisäksi kisasimme harvakseltaan viikonloppuna. Olin opettanut Lykylle vireensäätelyä ja ehdollistanut sen narulelun heilautukseen. Se rauhoittui välittömästi, kun otin lelun esiin. En saanut ilmiötä hyvin videolle, koska koira rauhoittui ennen kuin ehdin käynnistää kuvauksen. Viimeisissä kisoissa Jyväskylässä rauhoitin sen näin ennen starttia hektisellä odotusalueella. Lähdössä se näki vain radan ja maalissa minut ja lelun. Kisojen ja treenien jälkeen Lykky kantoi lelua suussaan ja hakeutui hankeen makaamaan, jos sellaista löytyi. Autohäkin avattuani se kylläisenä tiputti lelun pois. 

Ulkoilimme paljon. Tavallisia oli arkisinkin 1,5-2 tunnin lenkit, jolloin Lykky sai haistella niin paljon kuin sielu sieti. Lykky rakasti uimista, mikä vaikutti reittivalintoihin. Haisteluhommia tarjosin myös, sieniä, esineruutua, seteleitä ja jäljestystä. Pidän edelleen tärkeänä lepopäiviä, jolloin levätään myös fyysisesti. Niitä mahtui vähintään yksi viikkoon. Ne ajat, jolloin olin kipeänä, menivät rauhallisesti. Kumpikaan koiristani ei vouhkannut, vaan molemmat asettuivat makaamaan. Kun tein töitä, sanoin "nyt teen töitä", jolloin Lykky kävi makuulle. Tosin se oppi aistimaan, milloin pidän taukoa ja nousi ylös pari minuuttia ennen, ravisteli ja venytteli pontevasti.

Lykkyä ei aikuistuttuaan päässyt kehumaan koirasosiaalisuudestaan. 3-vuotiaasta alkaen sitä ei voinut haistella yksikään koira. Se oli paljon paremmin hanskassa kuin Lysti sekä kotona että ulkona. Sopivalla hallinnalla ja oikeassa mielentilassa se oli välinpitämätön toisia koiria kohtaan, vaikka ne olisivat provosoineet. Silti ominaisuus vaikutti harrastamiseen, joten tavoitteellinen harrastaminen oli jätettävä monessa lajissa. Silti kaikenlaista jatkettiinkin enemmän tai vähemmän tosissaan.

Olin tarjonnut Lykkyä jo 3-vuotiaana työkoiraksi, mutta se oli jo silloin liian vanha. Sen jälkeen paneuduin tosissani koirien sielunmaailmaan ja käyttäytymiseen sekä muutin monia asioita, mikä helpotti elämäämme vuosien ajan. 

Alun perin itsenäinen pentu liittoutui kanssani vahvasti. Dorffi rakasti yhdessä olemista ja tekemistä. "Pieni hullu tyttö" odotti koko ajan, milloin tehdään jotakin. Sellainen on tavallaan ihanaa, mutta loi paineita ja huonon omatunnon. Minua surettaa, että ehkä juuri vahva sitoutuminen ja sen mahdollisesti lisäämä eroahdistus koitui Lykyn kohtaloksi. Lykky oli ja teki niin hyvin kuin kunnon paimenkoira voi. Vieraidenkin kanssa se oli loppuun saakka luotettava, mutta eläinlääkärissä oli parasta pitää koppaa.

Viime kuukausina koira stressasi enenevästi ja eroahdistus paheni. Kortisolitaso oli koholla, mikä myös selittyi stressillä. Se oli niin laiha, että luut törröttivät. En tiedä oliko Lykky kipeä jostakin. Luuvikoihin en usko, koska luusto oli A-luokkaa, koira oli loppuun saakka elastinen eikä viimeisimmässä fysioterapiassa löytynyt mitään isompaa jumia. Oliko jossakin kasvain, jota ei löydetty? Alkoiko se tuntea heikkoutensa? Joka tapauksessa Lykyn huono olo alkoi näkyä arvaamattomana käytöksenä Lystiä kohtaan. Lystin oli varottava ja minun oltava entistä valppaampi. Annoin Lykylle muutaman kerran anteeksi ja sääntelin elämäämme vielä tarkemmin. Lopulta tajusin, että alkoi olla enää ajan kysymys, milloin käy tosi pahasti. Minulla sentään oli vastuu molemmista koiristani ja niiden hyvinvoinnista.

Kävin monen Lykyn tunteneen koiraihmisen kanssa läpi, mitä vielä olisin voinut muuttaa tai tehdä toisin. Siitä ei ollut tarhakoiraksi tai edes omaan huoneeseen eristettäväksi eroahdistuksensa takia. Ne lyhyet ajat, mitä sitä joskus pidettiin oven takana, eivät jääneet keneltäkään huomaamatta. Oven alitse miltei valui vinkuvan ja hätääntyneen koiran kuolaama lätäkkö. Se pissi sisälle viidesti viikossa. Väärin olisi ollut eristää viaton Lystikään loppuiäkseen. Lykyn saalisvietti olisi ollut liikaa lapsiperheeseen. Harrastuskoiraksi sitä ei enää voinut antaa. Se voi huonosti psyykkisesti ja fyysisesti. Viimeisin puoli vuotta oli alamäkeä. En voi olla miettimättä, olisiko sillä ollut parempi elämä, jos se olisi alun perin päätynyt muihin hommiin tai toiseen perheeseen. Ja ylipäätään: Teinkö tarpeeksi? Olisiko minun pitänyt muuttaa elämääni vielä enemmän Lykyn ehdoilla tapahtuvaksi?

Olen jälkikäteen poikani kanssa ajatellut, että Lykky ei ollut paha, se ei vaan aina mahtanut itsekään itselleen mitään. Ehkä siinä vaan oli liikaa tavaraa, mitä sen pää ja kroppa ei lopulta kestänyt. Surettaa, että sen elämä loppui kesken, että tämä päättyi niin, miten sen ei ikinä olisi pitänyt päättyä.

Pidin Lykystä pennusta alkaen. Se oli upea ja olin siitä valtavan ylpeä. Tuntui, että sen kanssa olin itse jotakin enemmän. Lykky oli uskollinen, luotettava ja urhoollinen. Olisin ottanut sen autiolle saarelle ainoaksi kaverikseni. En minä halunnut siitä luopua. Mutta kotona eläminen kävi liian riskialttiiksi sen kanssa.

Lykky nukahti polvieni päälle lelu suussaan. Silitin sen uneen. Toivon, että luopumisen hetkellä kosketuksestani välittyi rauha ja hyväksyntä. Samalla kerroin, kuinka upea koira se oli ollutkaan ja miten paljon sitä rakastimme.

***

Jälkikirjoitus: Keskustelin pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkärin kanssa. Cushingin tautiin tai aivokasvaimeen oireet eivät sopineet. Kortisolitason nousu selittyi stressillä. Laihtumisen todennäköisin syy oli imeytymishäiriö, jonka syy oli ruoka-aineyliherkkyys. Muu käytös oli ahdistusta ja sen purkamista.

Pahinta olisi unohtaa

Takana on vaikea viikko. Viikko sitten tulin eläinlääkäristä kotiin pelkän talutushihnan kanssa. Kauheinta on, kun herättyäni iskee tajuntaan vasta hetken päästä, että Lykky on poissa. Välillä olen toivonut, että pääsisin vähemmän ahdistavaan tilaan, jolloin en purskahtele itkuun jatkuvasti. Samalla toivon, etten ikinä unohda miltä Lykyn turkki tuntui, millainen se oli kotona ja millaista sen kanssa oli tehdä ja olla. Miltei sietämätön ahdistus iskee välillä. On vaikeaa olla kotona, jolloin käyn Lystin kanssa ajelulla. Kuvasin Lykkyä paljon loppuaikoina. Silti jäi ottamatta tärkeitä videoita, esim. kuinka se hyppi takajaloilleen saadakseen pujotettua päänsä kaulapantaan. Oli hankalaa imuroida, koska en halunnut hävittää Lykyn karvoja. Ei sillä, että ne yhdellä imuroinnilla häviäisivät. 

Lykky oli kanssani aina. Kun nyt sammutan työkoneen, se ei enää nouse ylös ja ravista turkkiaan lähtökuntoon. Kun sammutan kotikoneen, se ei enää tepsuta vierelleni. Minulla ei ole enää koiraa, jonka nostan tietokoneella ollessani syliini. Lykky ei enää tuhise ja paina kirsuaan polvitaipeeseeni, kun kävelee takanani metsäpolulla. Lysti on täällä, mutta se on hyvin huomaamaton.

Ikävöin Lykkyä valtavasti. Se oli perheenjäsen, joka eli kanssani kuusi vuotta ympärivuorokautisesti. Se oli kaunis, uljas, rohkea, täysillä asiat tekevä ja ihmisrakas koira. Kun vielä pääsisin silittämään sen sileää, pari numeroa liian suurta turkkia. Se alkaisi vispata häntäänsä ja kiemurrella, hypähtäisi hallitusti takajaloilleen ja alkaisi kaluta käsivarttani leikkimielisesti ja hellästi. Samalla pörröttäisin sitä mahan alta toisella kädelläni. Se haukahtaisi, jolloin sanoisin ohhoh, minkä jälkeen se heittäytyisi selälleen sätkimään ja jatkamaan leikkiä sillä tavoin. Sitten se ponkaisisi jaloilleen ja painaisi päänsä poskeani vasten, hengittäisi hiljaa ohimoni varjossa. 

En minä Lykystä halunnut luopua. Ei vaan ollut enää vaihtoehtoja. Vaikka kuinka pyöritän asioita, päädyn edelleen samaan lopputulokseen. Päivitin Lykyn oman sivun. Kirjoittaminen ehkä helpottaa.

Lykky nautti kynsien leikkaamisesta, ilahtui aina, kun otin sakset esiin.

Makasin kerrankin metsässä sen vieressä.

Lykky sylissäni, kun istun satulatuolissa tietokoneen ääressä.

Työkaveri, joka ei saanut tulla työhuoneeseeni.

Syliin rauhoittunut pötkylä

***

Kävin Lystin kanssa treenaamassa lyhyesti. Tsekkasin kontaktit, kepit ja käännöksiä. Koira nautti viilettämisestä. Kärsin vielä flunssasta, yskittää jatkuvasti kaiken maailman astmapiipuista huolimatta.

Punnitsin maanantaina Lystin. Se painoi 23,5 kg. Se on ihan passeli lukema. Tänään tuli jättikokoinen lentoboksi. Totuttelen Lystiä siihen siltä varalta, että tulee lähtö FMBB-kisoihin.

Lykky Leijonamieli Lykkensdorf 27.2.2011 - 30.3.2017

Tämä on niin vaikea kirjoittaakin. Perheenjäsenemme Lykky oli laskettava pois. 

Olin varautunut ikävään, mutta en siihen, että kaiken täyttävä, fyysiseksi kasvanut suru on läsnä koko ajan kaikkialla. Kaipaan eniten Lykyn iloista ja vahvaa läsnäoloa sekä paloa tehdä asioita kanssani, vaikka tiedän menettäneeni myös ainutlaatuisen lahjakkaan agilitykoiran. Voi, kuinka siitä pidimmekään. Dorffi oli upea, uljas ja vaikuttava koira, josta saimme olla ylpeitä.

Kun vielä kerran pääsisin rutistamaan urhoollista ja rakasta ystävääni. Hyvästi Lykky, miun Pössykkäin.