Lähdin Lykyn kanssa vain katsomaan seuramme epävirallisia kisoja. Ajattelin, että hengailen radan reunalla. Oli nimittäin lauantaisesta kaatumisesta ihan hakatun oloinen kroppa. Ilmoitin sittenkin Lykyn ei-kisaavien radalle kisan ulkopuolisena.
Rata oli aika suoraviivainen, just sellainen, mitä ykkösissä voisikin olla. Se meni hyvin ja sujuvan tuntuisesti puomin ylösmenoa lukuun ottamatta. Tiesinkin, että se on kesken, mutta olisi Lykky silti voinut osua ylösmenolle.
Koska kroppa ei juoksemisesta säikähtänyt, ohjasin Wattia kisaavien radalla. Rataan tutustuminen oli yllättävän vaikeaa, oli vaikea oppia rataa ja startattiin toisena. Ohjasin alun hyppyjä takaa leikaten, koska muuten linjamme olisivat kohdanneet. Tämä menikin hyvin. Päällejuoksuissa tipahti rimoja. A:n jälkeen unohdin vaihtaa puolta ja seuraavalta hypyltä siksi ohjasin Watin putkeen, vaikka kepeille olisi pitänyt. Muuta komellusta ei käynytkään. Jatkamme harjoituksia. Watti on nopea ja taitava, haluaisin osata paremmin.
***
Minulta kysyttiin mottoani. Aikani etsin. "Elä hetkessä" on harmikseni liian suosittu ja siksi kulunut, vaikka sen allekirjoitankin. Leonard Cohen ei ole huono sanoittamaan. "Ring the bells that still can ring" ja kohta jatkuu "There is a crack, a crack in everything. That's how the light gets in." Minusta etenkin jälkimmäinen lausepari kääntää heikkouden ihanasti positiiviseksi. Tässä sama livenä. Suosittelen katsomaan kohdasta 4.00 eteenpäin. (Toivottavasti en ole laittanut samaa videota ennen. Tai no, ei se haittaa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti