Lyskyn kanssa kilpailimme oman seuran kisoissa. Tuomarina oli Sari Mikkilä, joka oli tehnyt kivat radat.
Eka radalla Lykky tiputti eka riman. Siitä jatkettiin vitosella, kunnes se A:lta sujahti edeltäni väärään päähän putkea. Loppurata rämmittiin vielä, siellä tipahti myös rima. Kontaktit se otti ja haki kepit hyvin kovasta vauhdista. Yleisön kommentit oli, että koira katseli, missä tulen ja tiputti samalla takajalkansa.
Radan jälkeen aloin analysoida rataa. Koiran vire oli hyvä, se oli hallinnassa. Toisaalta ajatukseni oli liikaa juuri siinä asiassa. Lisäksi pyrin ohjaamaan koiraa tyynesti ja rauhallisesti, jottei sen tarvitsisi kiiruhtaa perääni. Se valitettavasti tarkoitti sitä, että olin hidas ja jäin jälkeen. Näin ei olla aikoihin treeneissäkään toimittu, minkä johdosta koira katseli, missä oikein tulen, tiputti rimat ja valitsi A:n jälkeen väärän putken.
Toista rataa ennen sovin seurakaverini kanssa, että ohjaan kuten harjoituksissa. Päässäni oli varmat ratkaisut muutenkin: keskeytän radan, jos koiruus hyppää kontaktit tai kuumuu liikaa. Päätin myös edetä kuten normaalisti. Tämän jälkeen oli kepeä olo: agilitya tämä vain on.
Lykyn ohjaaminen tuntui nyt hyvältä. Se otti puomin ja A:n kontaktit hyvin, puomilla oikein täsmäsi laukkansa keskelle kontaktia. Keinun ylösmenolta tuli virhe, mitä en huomannut. Siinä olen mennytkin vanhalla käskyllä. Kepit se haki taas hyvin. Viimeinen rima tippui. Koira kääntyi katsomaan minua.
Tämän radan jälkeen oli kuitenkin hyvä olo. Ohjaaminen tuntui helpolta ja koira kulki, kuten olin ajatellut. Ei tehty ylimääräisiä lenkkejä, joten linjaukset onnistuivat. Lykky kellottikin ratansa nopeimman ajan, etenemällä 5.28 m/s (pysäytyskontakteilla). Päästiin palkintopallille pitkästä aikaa.
Osallistuin vielä nollakoirana hyppärille. Yritin koota päässäni kaikki hyvät neuvot ja tunnelmat. Lykky oli mainio. Tosin tiputti taas mutkassa yhden riman - siinä kuulemma kumarruin eteenpäin. Pitäisihän sen sellaiset kestää, muttei kestänyt. Etenemä oli 5.30 m/s.
Jotenkin olen tyytyväinen tämän päivän ratoihin. Mikä on säälittävää, ottaen huomioon, että tarvotaan edelleen ykkösissä. Toisaalta viikon takaiseen verrattuna tapahtui iso hyppy parempaan: koira ei varastanut lähdöstä, sen vire oli parempi ja kontaktit onnistuivat (keinua ei lasketa).
Yritän antaa armoa itselleni siinä mielessä, että Lykyn kanssa näitä projekteja on riittänyt, milloin rimojen, milloin hallinnan, milloin kontaktien kanssa. Se on iso, nopea, ahnaasti etenevänä jopa pelottava - ja tietyssä mielessä herkkä ohjaukselle. Kaikki tapahtuu niin nopeasti. Ihan kuin se olisi joku englantilainen täysiverinen laukkaratsu. Jos osa koirakoista on match made in heaven, me ollaan match made in hell.
Tulee mieleeni yksi ratsastustunti noin 10 vuoden takaa. Ratsastin isolla ja tuoreella ratsulla, joka laukkasi isosti. Yritin sitä vähän pidätellä, jolloin taitava opettaja sanoi: "Anna sen laukata isoa, hyvää laukkaa." Ja minä annoin. Samoin ajattelen nyt Lykystä. Laukkaa, Lykkysaurus, laukkaa! (Mutta satuta se jättilaukka ylösmenokontaktille.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti