Onnea 5-vuotiaalle Mössykälle!

Mitä minä tähän kirjoitan, kysyn itseltäni Lystiä katsoen. Miten muistan ja onnittelen koiraa, joka on muuttanut minut koiraharrastajaksi? Koiraa, joka on kävellyt vierelläni hitaasti, kun en ole päässyt nopeammin. Koiraa, joka herättää minut nostamalla etuosansa rintakehäni päälle ja paukuttamalla hännällään verhoihin. Koiraa, joka maaliviivan jälkeen katsoo minua onnellisena: "Enkö ollutkin hyvä?"

Lysti pentuna

Viidessä vuodessa ehtii aika paljon. Vieläkin muistan, miltä tuntui Maaningalla saada ensimmäinen nollatulos agilityssa ja Rantasalmella ensimmäinen tokon ykköstulos. Mutta parhaiten muistan yhteiset  ulkoilumme lähimetsissä ja jäällä, matkat Repovedelle ja molempien nestetankkaukset auton takaluukun alla. Tyytyväisen urahduksen, kun Lysti käy tyytyväisenä makaamaan ja iloisen askelluksen, kun lähdetään ulos. Ja senkin kerran, kun Lystin ei pitänyt lähteä mukaan, mutta se karkasi ulko-ovesta ja hyppäsi autohäkkiin. Se näytti siellä niin tyytyväiseltä, etten naurultani voinut käskeä sitä kotiin. Tai ne hetket, kun minulla ei mene hyvin ja uskollinen Lysti istuu vierelläni varmana kuin kallio.

Silti esittelen Lystin uusille kouluttajille mielenterveyskuntoutujana, koska sen sisällä tulee aina asumaan herkkä, varovainen ja epäluuloinen eläin. Sen kanssa harrastaminen oli aluksi toivotonta, kun ei sitä saanut edes agilityesteiden lähelle. Ei agilityssa vieläkään paukut riitä, jos on ukkosta, kovaa haukkuva koira tai pahasti kolahtava keinu. Vire voi mennä ylikin, jolloin Lystin kolmas persoona määrää sekä suunnan että vauhdin. 

Taisi olla tuulinen ilma tai naapuri tamppasi mattoja.

Yritän kasvaa mukana, opetella katsomaan Lystin olemuksesta eikö sitä huvita totella vai eikö se kykene. Pyrin olemaan johdonmukainen, turvallinen ja vaativa oikeassa paikassa. Kun se on rohkea ja röyhkeä, minun pitäisi muuttua tarpeeksi jämäkäksi. En osaa vielä tarpeeksi, mutta tiedän suunnan.

Lystin fyysinen terveys on huolestuttanut kovasti muutaman kerran. On allergiat, kesäiset tassuvaivat ja herkkä maha. Viime syksynä olin menettää koko koiran. Se laihtui eikä löytynyt ruokaa, mikä olisi sopinut. Lenkillä ihmettelin, miksi selkäkarvat heiluivat oudosti. Tunnustellessani sormeni osuivat törröttäviin nikamiin ja lonkkaluihin. Totesin eläinlääkäriasemalla silmät kyynelien täyttäminä, että enhän minä tätä nälkään voi tappaa. Sitten oli se hirveä joulukuinen vuorokausi, kun vahtasin milloin kohtutulehduksen uhri romahtaa.

Joskus mietin, onko tässä mitään järkeä, kun valmistan seitiriisipuuroa ja puen Lystille lenkkareita. Silloin katson Lystiä ja ajattelen, miten pieni hinta se on kaikesta, mitä se on minulle antanut. Jos se niiden avulla pystyy elämään normaalia elämää, se on minun osuuteni meidän jutussamme.

Ilman lenkkareita oltaisiin kesäisin lirissä.

Vaikka Lystikki on vähän tuollainen reppana ja lauman arvoasteikossa Lykyn alapuolella, se on silti rohkea suojelijani. Jos olohuoneessa leikkini Lykyn kanssa käy Lystin mielestä liian rajuksi, se kipittää makuuhuoneesta urheana viereeni. Lykky keskeyttää leikkinsä ja minä tyynnytän Lystin: "Ei hätää, kaikki on hyvin, me vain leikitään". Lysti katsoo rauhallisesti silmiini ja kävelee takaisin lepäämään häntä lauhkeasti heiluen.

Jos meillä ei olisi ollut niin epävarmaa agilityuran alkua, minusta ei ehkä tuntuisi niin upealta mennä Lystin kanssa, kun yhteistyö pelaa - ja nähdä sen nauttivan, luottavan itseensä ja meihin. Tänä vuonna minulla on kunnia astella juuri Lystin vierellä lähtöviivalle agilityn SM-kisoissa. Toivon kovasti, ettei kumpikaan meistä sairastu väärään aikaan. Ehkä etukäteen kuvittelemani nostalgisen hetken gloria karisee, kun yritän saada karvaisen ystäväni pysymään lähdössä. Noh, tavoitteet eivät ole korkeat: kunhan ei tehdä kaoottista superhylkyä. Tuskin murtuisin sittenkään. Olemme jo voittaneet.

(c) Maliraat