Hiljalleen

Taudin jälkimainingit eivät ole vieläkään minusta poistuneet, mutta oireisto haittaa jo vähemmän. 15 tuntia vuorokaudessa nukun edelleen, mikä kertoo jostakin.

Käväisin keskiviikkona Lykyn kanssa agilitykentällä. Kerrattiin taas lyhyesti kontaktit ja tultiin kotia.

Tänään otin molemmat mukaan. Kentällä oli valmiiksi esteitä, niitä vähän siirtelemällä sain muotoiltua kaavailemani radan. Ensin hyppyytin molemmilla nuo mustat neliöt. Ovat kiertäneet useassa blogissa keskittymistreeninä. Lystin käännökset vievät enemmän tilaa kuin Lykyllä. Lykyltä tipahti kerran rima. Sanoin vain hupsis ja otin uudelleen. Keskityin mielestäni hyvin. :D

Toisena teetin radan, mikä on merkattu vaaleanpunaisilla palleroilla. Siinä pujottelussa erkanin ohjaamaan 9:n oikealta puolelta. Kummallekaan koiralle se ei tuottanut ongelmia.

Lopuksi treenasin Lykyn kanssa vielä erikseen puomin alastulolla pysymistä. Vipuun menee yhä ajoittain liikehäiriöstä. Treenaamme lisää.

Lystin kanssa harjoittelin niistoja. En ole uskaltanut niitä kisoissa tehdä, kun en ole varma, tuleeko se oikein. Kyllä tulee, mutta hyppykaarre on valtavan iso. Varmasti voitamme aikaa, jos en kierrätä siivekkeen ympäri, vaan annan hypätä pidemmän kautta.

Lysti on puettu jokaiselle ulkoilulle lenkkareihin. En ole ainut, joka on jo nyt kyllästynyt projektiin. Lystikin suorastaan rrrakastaa, sanoo tosin vain sanan ekat konsonantit. Tänään oltiin agilitykentällä ilman kenkiä. Ainakaan siellä ei ole nurmikkoa, mikä tassuja ärsyttää. Toivon, että kenttäreenit riittävät pitämään tassut tarpeeksi karaistuneina.

P.S. Yksi asia on aivan pakko kertoa, mikä paljastaa psyykkisestä rakenteestani enemmän kuin ehkä haluaisin. Ja vaikka tiedostan tämän riskin, en silti voi olla kirjoittamatta, mikä paljastaa vielä syvempiä heikkouksiani.

Ulkoilutin Lystiä metsässä. Yhtäkkiä se alkoi vetää nenä vipattaen. "Koiraahan tässä ollaan taluttamassa", ajattelin, ja annoin kirsun viedä. Pontevan määrätietoinen askellus johdatti meidät kuusen juurelle. Ja sitten hirmuinen HAUKKAUS. Kaikki varomerkit olivat olleet ilmassa, mutta en vain muistanut. Hirmuisen haukkauksen jälkeen belgiretaleeni yritti vielä piehtaroida, minkä ehdin estää. 

Sammaleen päällä oli jonkin metsien sankarin helpotus. Koosta päätellen viikon kestänyt ummetus oli lauennut juuri tällä länsirinteellä. Pinnaltaan tuotos oli auringon kuivattama, mutta kuorrutuksen sisällä oli valuvan pehmeää mämmimäistä materiaalia. Ehdin jo toivoa, että ehkä koirani haukkasi vain ilmaa. Ei auttanut. Jättikakkelin profiilista puuttui keskeltä iso pala, jonka reunamat täsmäsivät rakkaan suupieliään lipovan belgini kuonoon.