Tämän päivän tottelevaisuus

Lunta sataa. Lämpötila on +1, joten lumi sulaa sohjoksi. Otan Lykyn mukaani tarkoituksenani piipahtaa tottistelemaan pienelle lähikentälle. Siellä on lampi, joka vie niukasta pinta-alasta puolet. Hetken mietinnän jälkeen jatkan tallustamista kumppareissani. Eipä kastu varpaat, ellei sohjoa lennä varsista sisään. Seuraavalle kentälle on reilu kilometri. Pisaraisten silmälasien läpi maailmasta tulee pilkullinen ja epäselvä. 

Tällä kentällä ei ole lampea. Lykky vetää sinne, tietää mitä on tulossa. Päätän ketjuttaa alokasluokan  liikkeitä. Irrotan hihnan ja kuiskaan tottistellaan. Koirani skarppaa ja hyppelehtii. Sivu. Mielikuvitusihminen kysyy minulta: "Onko valmista?" Vastaan ääneen kyllä. Koiralle totean seuraa, kymmenen askeleen päästä maa ja siihen Lykky tipahtaa. Jatkan matkaani. Käännyttyäni se tuijottaa. Palaan sen ohi ja takaisin sivulle. Koira ei nouse, se muistaa eilisestä ettei niin kuulunut tehdä. Sivu, zap, vapaa, hieno tyttö ja sivu. Lykky katsoo.

Käsken paikka ja lähden kävelemään, lasken askeleita mielessäni, en muista paljonko piti olla. Lopulta käännyn ja hihkaisen hiit. Lykky tulee kovalla laukalla perille saakka, istahtaa eteeni. Odotan hetkisen, jolloin se vähän korjaa asentoaan. Sivu ja takaa kiertävä koirani käännähtää sivulleni etukautta. Yllätyn, mutten kommentoi, koska ollaan mielikuvituskokeessa. Taas zap, vapaa, hyvä tyttö ja sivu. Koira tuijottaa ja ihmettelee miksei saa palkkaa. Näen kuinka se on valmistautunut syöksymään lelun perään millä hetkellä hyvänsä. Tunnen itseni huijariksi. 

Pakottaudun kehottamaan seuraa ja Lykkyhän seuraa. Yritän sanoa tavallisella seisautusäänellä top, jatkan matkaani, käännyn ja Lykky seisoo. Voi että! Se osaa! Palaan hymyillen sen ohi ja vierelle. Sivu, zap, vapaa, upea tyttö! 

Ja vihdoin palkka lentää! Rakas belgialaiseni nappaa sen lumisesta maasta, ravistelee, laukkaa luokseni, hyppää vasten haluten leikkiseuraa. Vedän sinisestä wubasta, läiskin koiraani kylkiin kehuen samalla, se vetää vastaan ja voittaa lelun, ottaa taas vauhtia ja hyppää päin. Temuan koirani kanssa, nautin sen voimasta, innosta, rohkeudesta, haastamisesta, yhteisestä hetkestämme, siitä että olemme leikkikavereita. Lopulta pyydän irti.

Varmuuden vuoksi pyydän seisomisen uudelleen. Koira onnistuu taas, heti siitä palkka. Seurauttamisessa keskityn käännöksiin ja kuljen portaiden mallista uraa, koira askeltaa vierelläni oikealla paikalla kontaktin herpaantumatta. Zap ja leikkiä. Kokeilen luoksetulon pysäytyksen seisomaan takapalkalla. Koira istuu ensimmäisellä, sitten se seisoo. Näitä toinen, onnistuu.

Lopuksi käsken Lykyn maahan. Se on paikkamakuussa, kun juoksen sen ohi, hyppelen, heittelen lelua, heitän lelun koiran takaa sen eteen, kävelen sivulle ja heilautan lelua sen yläpuolella. Koira ei hievahdakaan. Zap ja heitän lelun sen taakse. Leikitään taas. Sitten riittää. Kytken koiran. 

Paluumatkalla kolme ekaluokkalaista tepastelee edellämme. Yksi heistä kysyy saako silittää. Vastaan, että saisi, mutta tämä on vielä niin pentu, että se innostuessaan saattaa hypätä päälle ja kaataa. Selitys riittää lapsille, jotka huokaillen ihastelevat koiraa. Muistan kuinka pienenä itse halusin silittää koiria.

Katson kuinka vesi on vallannut alavalla maalla olevan metsän. Pitäisi ottaa valokuva. Lykky haistelee.

Kotona on Lysti vastassa. Lykky saa nyt jäädä sisälle. Käyn Lystin kanssa lyhyemmällä kävelyllä. En halua sen herkkiä tassuja liottaa märillä teillä pitkään. Lumisade jatkuu. Yöksi on luvattu pakkasta.