Selkäpäivitystä

Nyt tulee pelkkää omaa selkääni, joten koiratekstejä halajaville ei ole tarjolla luettavaa.

Kuntien eläkevakuutus lähetti kirjeen, jossa pyysi uutta lausuntoa, jos helmikuun loppuun myönnetty osatyökyvyttömyys jatkuu. Käsitykseni mukaan minulla ei ole mitään saumaa tehdä täyttä työpäivää. Lääkkeet alkavat myös loppua, joten kirjoitin sähköpostia työterveyslääkärilleni. Napsuttelin näppäimistölle hymy naamallani, kuinka teen nykyään etätöitä, makaan työpäivät mahallani, minkä ansiosta ei ole tarvinnut olla s-lomalla eikä lisätä lääkkeitä. Totesin ahtaumien etenevän, koska jalkojen tunnottomuus on lisinyt ja välillä vihlookin aika kovaa. Tuntohäiriöitä on myös, tänään piti katsoa onko oikea pohje märkä, ei ollut. Kokouksissa ja palavereissa olen lakannut käymästä. En voi istua, ja paikoillaan seisominen aiheuttaa hermosärkyä aika pian, hissukävely tuolirivin takana ei riitä estämään kipua. Kokouksissa en pysty kävelemään ulkoilukävelyvauhtia enkä halua pitää omaa pikku showta, joten etäkokouksia järjestetään tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. 

Työterveyslääkäri soitti ja oli huolissaan. Minä siihen, että en minä niin huono ole, lääkkeitä nielen vähemmän kuin viime tammikuussa, jolloin napsin 18 tabl päivässä. Hän kysyi vieläkö olen agilitya pystynyt harrastamaan. "Vielä", vastasin iloisesti. Hän kehotti kiirehtimään fysiatrian pkl:n aikaa. Ajan sainkin marraskuun alkupuolelle. Eivät fys.pkl:lla pidä kireässä lieassa, viimeksi kävin siellä muistaakseni tammikuussa. Jalkojen kiristyksestä päätellen tiedän saavani kamalat lukemat hermotesteissä.

Puhelun jälkeen ajoin kaupungille ruokakauppaan ja hakemaan reseptit. Puolen tunnin reissun jälkeen kiirehdin kotiin mahalleni, jotta sain jaloista pakotuksen pois. Tajusin tekeväni niin aina. En jaksa olla pitkään kaupungilla, jalat eivät jaksa. Vieläkään pakotus ei ole mennyt pois.

Elämäni on olohuoneen matolla. Siinä teen työt, syön ja makoilen iltaisin. Poistun matolta kotiaskareisiin ja koirajuttuihin. Aika erikoista tarkemmin ajateltuna. Agilitya ja koirajuttuja mietin - miten niitä pystyn harrastamaan? En keksi muuta selitystä kuin että koirajutuissa selän rasitus on hyvin vaihtelevaa. Se ei ole seisomista tai hissukävelyä vaan kaikkea muuta, mikä ehkä pumppaa verta ja happea just sopivasti ahtailla oleville hermoparoille. Liekö motivaatiollakin merkitystä? Sillä ainakin on, että ilman liikuntaa ja selkäjumppaa tilanne olisi vielä hirveämpi.

Soitin vakavasti sairaalle ystävälleni, keskusteltiin niitä näitä. Hänkin kysyi vieläkö pystyn harrastamaan koirien kanssa. "Vielä", vastasin hänellekin. "Pidä siitä kiinni", hän kehotti lämpimästi.

Loppuun Pink Floydin Learning to fly. Olen ehkä linkannut tämän ennenkin tai ainakin aikonut linkittää. *Tästä klikkaamalla* se löytyy joka tapauksessa.