Minä otan keittiön kaapista kilpailukirjan, rekisteriotteen ja rokotuskirjan. Katson että muovikannen välissä on agilitylisenssi ja yksi hakaneula. Etsin muovipussin ja tiputan ne sinne. Lisään pussiin jääkaapista Siwasta ostetun smoothien, 1½ litran pullon lähdevettä ja paistamani maustamattomat broilerifileet. Haen kuivumasta pestyn treeniliivin, jonka selässä lukee Powered by Lysti, varahousut ja varapaidan. Varavaatteet tiputan pussiin, treeniliivin puen päälleni. "Lähdetään agilitykisoihin", sanon Lystille.
Eihän sitä olisi tarvinnut sanoa. Lysti tietää. Se tiesi sen jo edellisenä iltana, jolloin näki ihmisensä katsovan tassujaan pitkään ja toteavan, että kyllä ne kestää. Kun se katsoi agilitya Youtubesta ja liikuttui pari kertaa seuratessaan onnistunutta rataa. Aamulla se heräsi normaalia aikaisemmin, ei syönyt leipää vaan joi smoothieta, unohti kahvikupin kesken juomisen keittiön pöydälle, otti turhia kiireisiä askeleita. Puhui eri sävyllä kuin normaalisti, ohi kulkiessaan sipaisi hellästi kisakaverinsa korvaa, kuiskaten mitä miun mössykkäin. Lopulta ajatteli ääneen minua ei jännitä oikeastaan yhtään.
Lysti katsoo, heiluttaa häntää ja ottaa pari innostunutta askelta. Pujotan sen päähän kisapannan. Survon treeniliivin taskuihin 2 talutushihnaa ja narupallon. Lumpsautan etusormeni avulla kisakengät jalkoihini, koska en jaksa avata tuplasolmuja. Lykyn käsken huoneeseeni, suljen oven. "Nyt lähdetään", sanon Lystille. Se venyttelee ja astelee häntäänsä heiluttaen perääni. Hyppyytän sen autoon ja starttaan. Hetken mieleni käy tummana, sillä tämä loppuu millä hetkellä hyvänsä - sinä hetkenä, kun selkä estää hermotuksen jalkoihini. Kuuntelen aluksi radiota, lähempänä kisapaikkaa sopivasti sytyttäviä kappaleita mp3:sta.
Kisapaikalla käyn ilmoittautumassa, saan lähtönumeron, minkä kiinnitän treeniliiviini. Otan Lystin autolta ja kävelytän sitä kisa-alueen ympärillä, jotta tottuu tunnelmaan. Kävelen lähelle valmistuvaa rataa ja kuvittelen sen kulun. Tätä minä haluan tehdä. Kuuntelen musiikkia, laulan Olavi Uusivirran ja Anna Järvisen mukana paina taas kaasu pohjaan anna elämän mennä ja katson Lystiin.
Eihän sitä olisi tarvinnut sanoa. Lysti tietää. Se tiesi sen jo edellisenä iltana, jolloin näki ihmisensä katsovan tassujaan pitkään ja toteavan, että kyllä ne kestää. Kun se katsoi agilitya Youtubesta ja liikuttui pari kertaa seuratessaan onnistunutta rataa. Aamulla se heräsi normaalia aikaisemmin, ei syönyt leipää vaan joi smoothieta, unohti kahvikupin kesken juomisen keittiön pöydälle, otti turhia kiireisiä askeleita. Puhui eri sävyllä kuin normaalisti, ohi kulkiessaan sipaisi hellästi kisakaverinsa korvaa, kuiskaten mitä miun mössykkäin. Lopulta ajatteli ääneen minua ei jännitä oikeastaan yhtään.
Lysti katsoo, heiluttaa häntää ja ottaa pari innostunutta askelta. Pujotan sen päähän kisapannan. Survon treeniliivin taskuihin 2 talutushihnaa ja narupallon. Lumpsautan etusormeni avulla kisakengät jalkoihini, koska en jaksa avata tuplasolmuja. Lykyn käsken huoneeseeni, suljen oven. "Nyt lähdetään", sanon Lystille. Se venyttelee ja astelee häntäänsä heiluttaen perääni. Hyppyytän sen autoon ja starttaan. Hetken mieleni käy tummana, sillä tämä loppuu millä hetkellä hyvänsä - sinä hetkenä, kun selkä estää hermotuksen jalkoihini. Kuuntelen aluksi radiota, lähempänä kisapaikkaa sopivasti sytyttäviä kappaleita mp3:sta.
Kisapaikalla käyn ilmoittautumassa, saan lähtönumeron, minkä kiinnitän treeniliiviini. Otan Lystin autolta ja kävelytän sitä kisa-alueen ympärillä, jotta tottuu tunnelmaan. Kävelen lähelle valmistuvaa rataa ja kuvittelen sen kulun. Tätä minä haluan tehdä. Kuuntelen musiikkia, laulan Olavi Uusivirran ja Anna Järvisen mukana paina taas kaasu pohjaan anna elämän mennä ja katson Lystiin.
***
Yllä oleva olisi saanut olla totta. Oikeassa elämässä katsoin yöllä Lystin tassua, jossa nahaton rakkulan jälki ulottui anturan alle, kohtaan mikä osuu joka askeleella maahan ja millä lennätetään soraa ja kivituhkaa mutkissa.
Soitin kisatoimistoon ja peruin osanottoni. Sanoin ettei kisamaksuja tarvitse siirtää toista kertaa seuraaviin kisoihin. Puhelun jälkeen oli hyvin vaikea olla. Ajoin Lystin kanssa metsälammelle, minkä rantamilla ei ole ärsyttävää ruohikkoa. Annoin sen uida pitkään, sillä se tarvitsee lihaksia. Se nautti, voi että se nautti! Neulasalustalla se kirmasi ympäriinsä kuin pentuhepulissa. Se ei linkannut, mikä sai miettimään, olisiko sittenkin pitänyt kisata. Milloin omat kantapäärakkulat ovat lakanneet oireilemasta? Toisaalta en halua kuulua niihin ihmisiin, joista muut ajattelevat: siellä se hyppyyttää sairasta koiraansa. Kotona pesin tassut uudella shampoolla. Toivon oireilun rauhoittuvan.
9 kommenttia:
Näyttää kivuliaalta. :( Voi hitsit sentään noita tassuja. Oikeastaan tekisi mieli asettaa tuon "hitsit" tilalle muutama kirosana puolestasi. Jos tosiaan ruohokin ärsyttää, niin kesästä tulee pitkä. Talvella helpottaa?
Ja syksystä pitkä kaikkine homeitiöineen. :( Talvellakaan se ei ole mikään pakkaskoira. En tiedä pitääkö vaihtaa puuvillamatot joksikin silkkimatoiksi!?
Olen seuranut blogiasi varmaankin vuoden päivät, epäsäännöllisen säännöllisesti. Olen nähnyt teidät muutaman kerran kisoissa ja on ollut mukavaa seurata etenemistänne.
Omistan itsekin allergisen koiran ja elämä tuntuu välillä niin kovin epäreilulle :(
Vaikeata sanoa mitään... Niin toivoisin että allergisia koiria ei olisi olemassakaan, mutta onneksi niitä hyviäkin päiviä mahtuu joukkoon. Jaksamista ja toivottavasti tassut pikku hiljaa tulevat kuntoon ja löydät sopivan ruokavalion.
Meillä tasapainoillaan myös, eri vuodenajoissa on omat hyvät ja huonot puolet. Meillä eniten tuskaa tuottaa kesä ja syksy sekä allergisoivat ruoka-aineet.
Voi piru :( Jos allergiat eivät helpota, onko niihin mahdollista saada siedätyshoitoa? Kaverin koiralle muistaakseni annettiin ja siitä oli apua.
Kiitos kommenteista!
"Anonyymi" voisit tulla ensi kerralla vetäisemään hihasta :) - jos nyt enää ikinä kisakentille saakka päästään.
Ja Sirkku, eläinlääkäri ehdotti siedätyshoitoa ainakin homeille, jos tilanne ei rauhoitu. Homeita kun on maaperässä, niin niitä on käytännössä mahdotonta välttää. Meillä on nyt kotona kaksi homekoiraa, minä ja Lysti, heh.
Voi taivas. Tuli niin paha mieli, elämän ei pitäisi olla tällaista. :(
Niinpä. :( Kuvittelin aina, että kun on lonkat ja kyynärät ok, ei kun menoksi. Sitten onkin tällaista. Mokomat tassut.
Täytyypi tulla, välillä olen ollut kisoissa töissä niin en ole pystynyt ns. irtoamaan, joten hihasta vetäminen ei ole ollut mahdollista. Täytyy ensi kerralla yrittää ja toivottavasti pääsette vielä kisakentille :)
Mukavaa kesänjatkoa!
Kivaa kesää sinullekin! Ehkä tavataan. :)
Lähetä kommentti