Aamuun pimeään

Pienehkö tokotauko jatkuu. Olen keskittynyt remmikävelyn opettamiseen. Erityisesti paluumatkan pentu kulkee jo ihan mukavasti, vaikka olisi kuinka lyhyt lenkki. Lystikin on keksinyt paluumatkoiksi itselleen ohjelmaa: alkaa seurata katsekontaktissa hymyillen. Tarjoan sille palkinnoksi haastetta tekemällä kiemuroita. "Siellä se naapuri taas hoipertelee, eihän tuo käy töissäkään."

Murruin yhtenä päivänä: Ajoin auton oven eteen ja tarkoitus oli lähteä vain Lykyn kanssa, joka hyppäsi kyytiin. Lysti karkasi sisältä autolle. Huusin sille vihaisena, että "takaisin sisälle!" Lysti nosti etutassunsa takakontin reunalle, työnsi kuononsa oman häkkipuoliskonsa kaltereiden sisäpuolelle, heilutti häntäänsä korvat luimussa eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen sisälle. Ei saisi moisesta palkata, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja kuin ottaa sekin matkaan.

Ehkä pentu-termistä pitäisi hiljalleen luopua. Katsoin eilen kuinka leikkisä se oli naapurin vehnis-uroksen kanssa. Pentu oli ylhäältä katsottuna J-kirjaimen muotoinen, kun asetteli itseään uroksen eteen. Illalla tajusin, että hormonithan Lykkysauruksella hyrrää, mutta on yllättävän siisti tyttö. Irti ei auta nyt laskea, ties mitä siitä seuraisi.

Aamulla oli järkyttävää herätä pimeään. Töissä olikin kivaa. Teen taas vähän lyhennettyä työaikaa. Jouduin istumaan melkein koko päivän, koska nilkan kanssa en voinut seisoa jatkuvasti. Tulos: takareisiä polttaa ja kihelmöi ja tätä kirjoittaessani (mahallani olohuoneen matolla) pitäisi hieroa ja vatkata kinttujani, koska en voi olla paikoillani. Minä kun luulin, että selkäongelma oli jo vanhentunut. Tervetuloa unettomat yöt, Neurontinien lappaminen, lääketokkuraiset aamut ja tuntematon tulevaisuus.