Siitä tietää, että ovi makuuhuoneeseeni on auki, kun pentu tulee luokseni kerta toisensa jälkeen uutta sukkaa mässyttäen.
Eilen olin Vappu Alatalon "psyykkinen valmentautuminen koiraurheilussa" -luennolla. Jospa se veisi edes osan agi-kisa-jännitystäni. Huomasin valmistautumiseni olevan monella sektorilla ala-arvoista. Nestetasapainoa sivuttiin, mikä sai minut ajattelemaan ihan ravintohuoltoa. Esim. kisapäivän aamuna nielen yhden voileivän väkisin ja juon kaksi mukia kahvia. Kisapaikalla juon vähän vettä, harvinaisen hyvän valmistautumisen päivänä kivennäisvettä, ostan kanttiinista mahdollisesti kahvin tai puolen litran kokiksen ja viimeksikin omenapiirakkapalan. Sitten ihmettelen, kun viimeisimmässä startissa ei ole energiaa. Haloo! Ketään kotona?
Tänään oli Lystin vuoro päästä harjoittelemaan agilitya noin viikon tauon jälkeen. Poika oli mukana, narupallolla innostettiin koiraa, jotta saatiin vire korkeaksi ja sitten katsoin mitä lähdöille, kontakteille ja kepeille tapahtuu. Ei mitään. Ei yhtään varastusta - kaksi nytkähdystä, kaikki kontaktit priimaa ja yli 90 asteen avokulma kepeille putken jälkeen virheetön. Sulkukulma kepeille mahdollisimman väärästä suunnasta - ei ongelmaa. Puomilla kokeilin käskytystä toisen esteen takaa noin 8 metriä etäisyydeltä. Lapsi oli puomin jälkeisen hypyn takana, heilutti narupalloa, minä juoksin keppien toisella puolen - ja silti Lysti otti 2o2o:n. Kauan ei kentällä oltu - teemani on nykyään kovassa vietissä vähäiset toistot.
Olen ostanut ajatuksen, että Lysti ei vaan osaa kontakteja korkeassa vireessä. Niin korkeaa virettä en sille tänään saanut. Enkä itselleni. Tunnistan omasta äänestäni ja liikkeestäni kuinka erilainen olen.
Agilityn jälkeen kävin Lystin kanssa metsälenkillä. Tultuamme kotiin nukuin 1,5 tuntia. Sitten lähdin Lykyn kanssa tottistelemaan lähikentälle. Siellä joku aikuinen treenasi polkupyörällä ajamista. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta yritin häntä kovasti kannustaa polkemaan lujempaa, jottei pehmeällä hiekalla hitaasti kiemurrellessaan kallistunut nurin kerta toisensa jälkeen. Lykky ei häiriöstä välittänyt ja keskityin sitten itsekin treeniin pyöräilijän kaarrellessa ympärillämme. Ohjelmassa oli sivulletulot, seuruuta, maahanmenot ja eteentulot. Lopuksi teetin kolmesti eteenmenon. Oli hommaa raahata sitkeä belgialainen susikoira mukaani sen jälkeen, kun se tiesi mitä palkan jättäminen kentän päähän tarkoitti. Ihmettelen yhä miten välinpitämätön Lykky oli pyöräilijää kohtaan. Hänen hidas vauhtinsa takasi sen, että saalisviettikään ei poikkeuksellisesti virinnyt. Ei meillä montaa minuuttia tälläkään kentällä mennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti