"Pikku" ja muita tarinoita

Klo 8 oli täällä virallisesti -35. Joten tässä tulee taas ihan muuta kuin koiratreeniä, tällä kertaa lapsuudestani ja toiveiden toteutumisesta.

Lapsena asuimme maalla. Joka syksy meille tuli karanneita kissoja ja koiria. Ne saivat ruuan ja lämmön lisäksi minun ja sisarteni herpaantumattoman huomion ja silitykset. Pettymykseksemme puskaradion avulla kodit löytyivät ja eläimet piti antaa takaisin omiin koteihinsa.

Mieleeni on jäänyt muuan iso sekarotuinen lintukoira, jolla oli eriväriset silmät. Se tuli meille yhtenä iltana. Valitettavasti omistaja löytyi. Muistan miten hitaasti koira lähti maanittelevan isäntänsä matkaan. Koiran karkumatkan kerrottiin olleen 40 km. Jäi kova kaipuu. Yhtenä päivänä istuessani ruokapöydässä näin ikkunan takana koiran, jolla oli eriväriset silmät. Sama koira oli noussut ikkunanlautaa vasten - voi sitä onnea! Ja voi sitä pettymystä, kun se toimitettiin taas isännälleen.

Omaa eläintä ei saatu allergian pelossa. Niinpä pehmoeläimeni, keltavalkea koira, sai mielikuvituksessani elämän kuten Pinocchio *klikkaa tästä*. Koira sai hyppynarusta talutushihnan, josta talutin sitä ulkona. Koiraparka pysyi pystyssä hetken, kunnes kaatui ja raahautui perässäni kyljellään pomppien. Yritin sitä syöttää ja joskus pesinkin. Sisältö oli sahanpurua ja hiljalleen se alkoi haista viehkolle. Äiti taisi sen kertaalleen vaihtaa uuteen, kun kerran kaupasta samanlaisen löysi, koska alkuperäistä ei voinut pyykkikoneeseenkaan laittaa.

Tänä syksynä olin taluttamassa Lystiä. Vastaan tuli pikkutyttöjä, joilla oli narujen päässä muovipusseja, selvästi lemmikkieläiminä. Tiedän nämä jutut. ;) Muistin lapsuuteni lelukoiran ja kotiin palattuani kerroin siitä pojalleni (joka kielsi käyttämästä enää itsestään sanaa lapsi). Hän antoi lelukoiralleni nimen "Pikku". Sen jälkeen Pikku on alkanut elää omaa elämäänsä. Eilen juttelin poikani kanssa rippikoulusta. Lapsi kysyi, oliko minulla siellä mukanani Pikku. "Yritit kuitenkin salaa ruokkia sitä ruuan jämillä", totesi hän.

Kerron vielä perään toisesta unelmani toteutumisesta. Pienenä halusin hevosen. Sellaisen puutteessa leikittiin "heppaa". Milloin olin hevosena pulkan edessä ja milloin siskoni ratsastajana reppuselässä jopa "esteradoilla". Hyppynaru oli suussa kuolaimina. Kaupasta ostimme pikkuhevosia, joille tehtiin pahvilaatikosta talli ja leegoista ja tusseista esteradat.

Vanhempana pääsin elävien hevosten pariin. Kävin sitten ratsastustallilla kahdesti viikossa, toinen tunti koulua ja toinen esteitä. Vuosien päästä minulle tarjoutui mahdollisuus ratsastaa yhtä puoliveristä tammaa, koska sen omistaja tarvitsi ulkoilutukseen apua. Enimmäkseen menin maastossa. Muistan, kun laukkasin raudikolla hiekkaista metsätietä ja ajattelin, että tämä on juuri sitä mitä pienenä toivoin.

Sivuhuomautuksena mainitsen, että seutu oli hyvin kyistä aluetta. Kerran laukatessa näin tiellä kyyn, jonka yli hevonen juoksi, en ehtinyt tehdä mitään. Pelkäsin hetken, että käärme osuu hevoseen tai pahimmillaan kavioihin niin, että kimpoaa selkääni! Mitään ei onneksi käynyt.

Tämä toiveiden toteutuminen liittyy myös teemaan selkä. Kävin fysiatrilla. Sairausloma jatkuu entisine ohjeineen. Neurontinia lisätään vähän, jotta "takajalkojeni" raskaus, kiristys ja kihelmöinti saadaan pois. Jos selkä ei ala rauhoittua, kesemmällä mietitään muita vaihtoehtoja. Saatan yhä olla jonakin aamuna terve. Sen varassa on hyvä nukahtaa.